Luomuruokaa Käätypolunlaaksossa

Kukot kiekuivat Käätypolunlaaksossa kesäaamuisin vielä viiskytluvun alussa. Niitä oli meidän rajanaapurimme Karinkin pihalla vähintään yksi. Heillä oli pieni kanala suurehkossa häkissä saunan takana. En muista, oliko kanoilla kopit ulkona vai pääsivätkö ne yöksi sisätiloihin saunarakennuksen liiteriosaan. Näin varmasti oli ainakin talvella, ellei kanoja sitten pantu syksyn mittaan pataan. Kanahaukkoja varottiin, sillä haukka oli joskus käynyt kanoja hätyyttelemässä, tiesi Karin Paavo. Paavo oli naapurin setä. Haukkapelossani katselin sillä silmällä jokaista taivaalla lentävää lintua, ja kaikki variksen kokoiset näyttivät selvästi kanahaukoilta. Karin pihalla oli lisäksi variksenpesä, joten kyllä pikkumiehellä jännitystä piisasi.

Kesäisin sai noina hyvinä aikoina luomuherätyksen joka aamu. Asuimme vielä punaisessa, parakkielementeistä kootussa mökissä, joka myöhemmin siirrettiin saunan osaksi lähemmäksi tietä. Karilla oli kanoja vielä uuden omakotitalomme aikana ainakin yhden kesän, koska muistan, että katselin niiden touhuja yläkerran ikkunasta. Samassa yläkerrassa herättiin kukon kieuntaan kesäaamuisin.

Toinen kanala oli Biffeltin mäessä. Biffeltin talo oli Kontulantien suunnassa, pitkän hiekkaharjun etelärinteessä. Heillä oli kanoja vielä sen jälkeen, kun Karit luopuivat omistaan. Siellä mäen päällä kukko kiekui kodikkaasti vielä muutaman kesän. Biffelteiltä haettiin joskus kananmunia, ja heillä oli myös äidille tärkeä mankeli. Karin kanalan aikoihin olin vielä niin pieni, etten muista, riittikö myös heiltä munia naapureille. Saattoipa Assi-rouvalta niitä jokunen hyvinkin liietä ja Hannu pantiin asialle.

Meillä lapsilla oli lupa oikaista Karin pihan läpi Huntutielle. Joskus pienet, leikistä väsähtäneet jalat olivat tuosta oikopolusta kiitolliset. Tonttejamme erotti panssariverkkoaita. Siinä oli sopiva sauma, jota raottamalla pääsi puikahtamaan naapurin puolelle. Aidan ylikin pääsi, tosin vain toisesta suunnasta, Karin puolella olevaa suurta siirtolohkaretta käyttäen. Aita koitui kohtalokseni parissakin tapauksessa. Eräänä pakkaspäivänä kokeilin, miltä Karin rautalanka-aita
maistuu, ja maistuihan se. Pala kielestä jäi muistoksi aitaan, ja parkuva pikku-Hannu juoksi suu veressä äidin ensiapuun. Tapauksesta mitään oppimatta ja sitä edes muistamatta keikuin taas yhtenä kauniina kesäpäivänä verkkoaidalla, ja kops! Keikahdin aidan harjalta pää edellä kiveen niin, että otsaan jäi siirtolohkareen kulmanmuotoinen kolo. Arpi on näkyvissä vieläkin, kun oikein osaa etsiä.