Eräänä talvipäivänä leikimme Vilhusen Pekan kanssa vanhassa
kesämökissämme ja kuinka ollakaan, keksimme ryhtyä harjoittamaan käytännön
kemiaa. Tämä kuuluu niihin juttuihin, joita ei missään nimessä pidä kokeilla itse perässä.
Isä oli varastoinut mökkiin erilaisia kemikaaleja: tärpättiä, tinneriä,
paloöljyä ja spriitä, kaikki erittäin tulenarkoja
aineita. Jo tuohon aikaan pulloissa oli liekin kuvaa ja pääkalloa.
Ymmärsimme kyllä merkinnät, mutta siinä jännitys juuri piili. Olimme
tietoisesti ryhtymässä vaaralliseen puuhaan, kun piti saada pieni ripaus
jännitystä arkipäivään. Mökissä oli tallella myös vanha spriikeitin eli
priimus.
Pojat on poikia, joten priimus keskelle lattiaa vain! Olin usein katsellut, kun isä sytytti keittimeen tulen. Se oli monimutkainen manööveri, mutta olin hyvin oppivainen kaikessa teknillisessä ja varsinkin
kaikessa sellaisessa, josta voisi olla hyötyä pöljyyksien
teossa.
Priimukseen kaadettiin paloöljykannusta loraus ja sitten vain korkki
tiukasti kiinni. Sen jälkeen pumpattiin öljysäiliöön painetta keittimen
alaosan kyljessä olevalla pienellä messinkimännällä. Sytytyskuppiin
tilkka spriitä. Jos priimus ei syttynyt ensi yrittämällä, oli käytettävä priimusneulaa. Niin isäkin aina teki. Suuttimeen oli kertynyt karstaa ja
suutin piti ronkkia auki neulalla. Johan roihahti!
Liekin korkeus säädettiin venttiilillä kauniin siniseksi. Kattilaan reilusti vettä henkivakuutukseksi – kuten pöljyyksissämme ajattelimme - ja kattila tulelle. Sitten vain lorauttelemaan sekaan niitä näitä tulenarkoja pääkalloaineita ja ihailemaan värien loisketta. Rasvainen paloöljy ei sekoittunut veteen vaan kierteli kuumenevassa kattilassa kauniina
punertavina helminä.
Vesi tuntui turvalliselta pohja-aineelta, mutta kuinka ollakaan - kun vesi
kuumeni tarpeeksi, tulenarat aineet höyrystyivät ja
priimuksen liekki hulmahti kattilan yläpuolelle kaasuuntuneeseen
aineeseen. Säikähdimme pahemman kerran sillä seurauksella, että potkaisin spriikeittimen kattiloineen nurin.
Tuli humahti merenä ympäri mökin lattiaa. Tempasin ikkunan auki,
säntäsimme ovesta ulos ja ryhdyimme lappomaan ikkunasta lunta tupaan nelin käsin
niin paljon ja nopeasti kuin suinkin kerkisimme. Taisimme tehdä hommia paljain
käsin. En muista tarkasti tilannetta, mutta hädän muistan – se oli hirmuinen.
Kummallekaan ei tullut mieleen juosta hakemaan apua. Savua kohosi
sankasti talviselle taivaalle niin ovesta kuin ikkunastakin, joten
olisi luullut jonkun huomaavan että mökki oli tulessa.
Näin ei kuitenkaan käynyt. |
Yläkuvassa Heimo ja Kuukkasen Esko kesämökkimme pihalla. Vahingossa polttoyrityksen kohteeksi joutunut mökki taustalla oikeassa reunassa ovi selkosellaan. Ovesta näkyy keittokomeron verho, joka ei onneksi ollut enää paikallaan palomiesten aikaan.
Hannu kesämökin katolla Tanun kanssa. Hannu vaikuttaa sopivan ikäiseltä, joten polttotapaus sattui ilmeisesti seuraavana talvena. Kuvasta näkyy hyvin, kuinka lähellä taloa mökki oli.
Onneksemme, mökin onneksi ja vieressä seisoneen omakotitalomme
onneksi pääsimme omin neuvoin tulen herroiksi. Kun tuli oli sammunut ja kropan
tärinä hieman rauhoittunut, kävimme tarkastamassa mökissä tappiot.
Lattian kovalevy ei juurikaan ollut edes tummunut.
Ilmeisesti neste oli palanut vain pintapalona ja lumisotamme oli lannistanut sen. Heittelimme ylimääräisen lumen ulos ja tuuletimme
mökin savusta. Jos lattia olisi ollut laudoista, mökki tuskin olisi
säästynyt.
Kukaan ei myöhemminkään huomannut mitään, joten tapaus jäi meidän keskeiseksemme. Faija taisi vain ihmetellä, että kylläpäs liuottimet
ovat kovasti haihtuneet.
Kertoi: Hannu, pöljyyksien keksijä |
