Mellunkylän lapset


Mellunkylan lapsia. Poikaporukkaan on päässyt mukaan pari tyttöäkin. Ainakin neliksessä ja pesiksessä oli mukana molempia sukupuolia melko tasaisesti. Yhdessä leikittiin myös purkkista, neljää tikkua, vinkkiä ja muita piiloleikkejä. Potkupallo taisi olla pelkästään poikien laji.
Kuvanottohetkellä ei pelata palloa vaan lähinnä hengaillaan peltsin mättäällä.
Tunnistan kuvasta vasemmalta Riitan ja oikealta edestä Kukan Hannun, Eskon ja Arin. Muutkin kasvot ovat tuttuja, mutta nimiä en nyt vaan saa kaivettua esiin muistini sopukoista. Kuva on Pyry Louhiston arkistosta.

Ystävykset Heimo ja Seppo ihailevat Piiaa, Piia itse katselee kainosti toisaalle. Sillä oli tapana myllätä Sepon äidin perunamaa. Siellä taisi olla myyriä tai ehkä Piia vain kaipasi mukavaa viileää makuukuoppaa. Heiska joutui sitten istuttamaan perunat uudelleen. Kuva Sepon albumista.

Mellunkylä ja Vartiokylä olivat ilmiselvässä keskinäisessä suhteessa toisiinsa, kuten Vartiokylä, Puotila ja Marjaniemi. Vartiokyläksi
laskettiin laajempi alue, johon muut kuuluivat pienempinä osa-alueina. Missä rajat kulkivat, siitä meillä lapsilla ei ollut hämärintä aavistusta, liekö ollut edes aikuisilla. Esimerkiksi Käätypolun laakson lapsia oli pirskoteltu Mellunkylän ja Vartiokylän kansakouluihin varsin ylimalkaisella kädellä, jopa niin, että saman perheen lapset saattoivat olla eri kouluissa. Sama koski seudun kiintopisteitä. Mellunkylän Kontion maja oli miltei Puotinharjussa, Mellunkylän koulu puolestaan ihan päinvastaisessa suunnassa, toisella puolen Vartiokylää.

Meitä sanottiin leikillisesti Mellunkylän lapsiksi. Nimitys viittasi tietysti Astrid Lindgrenin kirjaan "Melukylän lapset" ja oli ilmeisen sattuva. Aikamoinen älämölö meistä epäilemättä lähti varsinkin silloin, kun pelasimme pallopelejä peltsillä tai leikimme purkkista vanhan linnoituksen juoksuhaudoilla Huntutien varrella.

Suurten ikäluokkien aikaan ei lapsia liikoja paapottu eikä heidän peräänsä juuri katsottu. Jos niskassa ei ollut läksyjä eikä työkomennusta, olimme vapaita kuin taivaan linnut. Työkomennukset olivat pääasiassa kauppareissuja, rikkaruohojen kitkentää kasvimaalla ja marjojen poimintaa. Perunaakin istutimme ja korjasimme. Kotitöissä autoimme, jos osasimme. Esimerkiksi leipomisessa ja voileipäkakkujen teossa me kaikki kolme Kuukkasen poikaa olimme aika hyviä apulaisia. Tietysti "taikinaveroa" vastaan. Se saattoi olla pala raakaa taikinaa tai taikinakupin nuolemista. Kyllä moisella palkalla kannatti hommiin osallistua. Minun bravuurini oli kaikenlainen kakunkoristelu, kermakuorrutuksesta lähtien. Usein tein myös jämätaikinasta minilettipullan isojen pullapalmikoiden jatkeeksi.

Kun vanhempien silmät katsoivat toisaalle, me vapaat taivaanlinnut keksimme kaikenlaista vähemmän turvallista. Varsinaisia tapaturmia sattui kuitenkin harvoin. Jotkut meistä olivat myös selvästi alttiimpia kolhuille kuin toiset. Naapurin Kalevi oli yksi altistuneista. Kiltti ja reilu kaveri, joka ei koskaan haastanut riitaa eikä joutunut tappeluun.
Hän oli tukevahko ja sai myös herkästi siitä kuulla, kun häneen jostakin syystä suututtiin. Suukopua pahempaan Kalevi ei silti koskaan joutunut, jos oikein muistan. Sulki useimmiten vain suunsa eikä vastannut riitaa haastaneelle. Ihmettelin usein kaverin henkistä sietokykyä. Hänellä kun olisi varmasti ollut raamia rökittää kiusaajansa.

Siiri-äiti yritti saada Kaleviaan dieetille. Eihän se onnistunut, kun Kalevi keksi kauppamatkoilla ostaa omaa evästä. Tukevuus oli ilmeisesti perinnöllistä, sillä sekä Siiri-äiti että Ragnar-isä olivat isokroppaista sorttia. Isosta koosta oli leikeissä myös hyötyä, esimerkiksi turnajaisratsuna Kalevi oli lähes voittamaton. Turnajaisia leikittiin siten, että isompi kaveri otti pienemmän reppuselkään, ja sitten työnnettiin ja raastettiin kilpakumppania, nimenomaan ratsastajaa. Häviäjä oli tietysti se, joka putosi ratsunsa selästä; samoin, jos koko ratsukko kaatui. Kalevin kaverina selvisi usein voittajana, ja siksi hänen suosionsa ratsuna oli suuri. Hän oli haka myös hyvää fysiikkaa vaativissa peleissä, kuten potkupallossa.

Myös Reima oli melkoinen rämäpää. Taisipa siinä lajissa voittaa jopa Kalevin, mutta selvisi silti koettelemuksista pelkillä pintanaarmuilla. Kuten silloin, kun päätyi speedway-pyörällään vettä ja romua täynnä olevaan pommikuoppaan. Tarkoituksena tosin oli vain koukata näyttävästi reunalla, mutta vauhti ja tanner tekivät tepposensa. Reima lensi pyörineen kaikkineen kuoppaan niin että humpsahti, mutta ehjin jäsenin hän sieltä ylös kömpi. Sepon mielestä Reima pyörineen montunpohjalla oli kuitenkin niin kuvauksellinen näky, että hän juoksi hakemaan kameran. Likomärkä Reima palasi kiltisti pyörineen kaikkineen takaisin kuoppaan veden ja romun sekaan - ja hieno kuva tuli!