Radio ja Televisio

		TV- ja Radiohuolto T:mi H. Kuukkanen, eli veljeni Heimo aloittamassa yrittäjänä. Huolto sijaitsi tuolloin Käätypolku 8 kellaritiloissa. Sähköiskuilta suojasi osittain puutralli ja matto. Kosteahko betonilattia oli erinomainen maadotin. Hannu avusti liiketoimintaa suunnittelemalla ja monistamalla mainoslehtisiä, sekä jakelemalla niitä ympäri Vartsikaa, taskurahakorvausta vastaan tietenkin. Niillä tuloilla taidettiin ostaa ensimmäinen kitarani, käytetty puoliakustinen Eko.

Radio oli jo joka kodissa, kun meidän sukupolvemme syntyi maailmaan. ULA-aika sen sijaan alkoi ainakin meillä vasta Brahenkadulla asuessamme eli 1950-luvun alkupuolella.

Radio oli siis kuulunut kodin kalustoon jo varhaisesta lapsuudestamme. Ensimmäinen oli vanha vikisevä, kähisevä ja uliseva Alfa-merkkinen kone, höyryradioksi myöhemmin sanottu. Asemien virittely sujui enemmänkin
sattuman kaupalla, ja antennijohtoa piti hilata verhotankoihin ja sen sellaisiin kuuluvuutta parantamaan. Kun isä sitten toi kotiin näppäimillä varustetun ULA-Philipsin, olimme naamat vehnäsellä. Melkein kuin piano! Äänikin oli entiseen kähinään verrattuna suorastaan hifiä.

Sillä sitten kuunneltiin Lastentuntia ja Kankkulan kaivolla -ohjelmaa sekä Joululahjavalvojaisia. Eihän niistä aikuisille tarkoitetuista vitseistä juuri mitään ymmärretty, mutta naurettiin kuitenkin mukana.
Mikki-Hiiri merihädässä oli aina yhtä traaginen ja loppuun asti piti jännittää, selviääkö se hengissä vai viekö Meripeikko hiirulaisen. Suomen Joutsen ehti kuitenkin aina onneksi hätiin. En silloin tiennyt, että samanniminen koululaiva oli olemassa, vaan pidin Mikin pelastajaa
oikeana joutsenena. "Pieni vesikirppu vain" oli toinen sydämeen käynyt laulu.

Radiosta kuunneltiin myös Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja. Konnia ja koneihmisiä jakso on jäänyt erityisen jännittävänä mieleen. Sen alkumusiikki oli hyvin erikoinen.
Käätypolun jengiä inspiroi myös kuunnelmasarja "Hyvää iltaa, nimeni on Cox." Siinä oli vihelletty tunnusmusiikki, joka sujuu minulta, kuten monelta muultakin Vartsikan poikaviikarilta, yhä mainiosti. Markussedän lastentuntiakin piti pienet korvat hörössä kuunnella.

Kaikkien lasten tavoin minua kiinnosti kovasti, mistä se radion ääni oikein tuli. Olin kauan varma, että radion sisällä oli pieniä ihmisiä. Kurkistin takaseinän rei'istä sisälle ja näin siellä pieniä lamppuja ja ikään kuin näyttämön, jota lamput valaisivat. Näyttelijöitä vain ei näkynyt. Ajattelin, että kovinpa on ujoa porukkaa, kun eivät uskalla esiin tulla. Mistä piilosta lienevät repliikkinsä laukoneet?

TELEVISIO

Televisio tuli Suomeen ja yleistyi pikku hiljaa 1950-luvulla. Muistoni telkkarin tulosta keskittyvät pääasiassa luokkatoverini ja naapurimme Jussi Kairavuon olohuoneeseen, koska sain joskus käydä heillä TV:tä
katsomassa. Meille se ei suinkaan tullut ensimmäisten joukossa, mutta isä osti silti ekan, pieniruutuisen kaappitelevision käytettynä jo niinkin varhain kuin vuonna 1956 tai 1957. Eihän mallilla mitään väliä ollut, kunhan kuva vain näkyi. Ensin minua kyllä pieni kuvaruutu
harmitti, kun muualla olin jo katsellut suurempiakin. Pian siihen kuitenkin tottui. Varsinkin piirretyt olivat suuressa suosiossa - ja viulut maksoi aina Fazer, eli hyvin mainokset purivat. Aleksis Kiven Kihlauksen muistan katsoneeni Marjaniemessä asuneen koulukaverini kotona. TV oli sen verran harvinaista herkkua, että melkein jokainen nähty leffa jäi mieleen. Myös se koulukaveri on jäänyt mieleen. Hän oli silloinen ihastukseni.

Muistan yhä TV:n alkuajoilta myös muutamia mainoslauluja. Yksi niistä, joita en ole saanut päästäni vieläkään, oli ralli pesujauheesta: "Eho ompi oiva uusi pesujauhe ja se on niin hellä käsille, käsille. Eho antaa pyykillenne puhtaan raikkaan tuoksun ja se pesee vielä valkoisemmaksi. Vielä valkoisemmaksi. Eho on täällä, Eho är här". Huomatkaa rallin viimeiset ruotsinkieliset sanat! Pakollinen viesti kielivähemmistölle. Ruotsinkieliset eivät näin ollen saaneet lainkaan tietää Ehon ylivoimaisesta pesutehosta.

Ihka ensimmäinen telkkariin tutustuminen ei kuitenkaan tapahtunut Kairavuon Jussin kotona. Se jäi lisäksi vähän vaillinaiseksi. Äiti houkutteli minut mukaansa kylään sillä verukkeella, että voisin nähdä TV-ohjelmaa. En muista Äidin ystävän nimeä, mutta he olivat vanhoja nuoruuden kavereita Vallilan Sos-Dem nuorista. TV:n katselu jäi kovin
pintapuoliseksi, sillä kone oli rikki. Laitteena se toki kiinnosti kovasti, sillä kotelo oli läpinäkyvää muovia ja kuvaputki pyöreä. Jos kone olisi ollut toiminnassa, näkymä hehkuvine putkineen olisi taatusti ollut vielä komeampi.

Myöhemmin sainkin sitten sekä tiirailla että kannella telkkareita ihan tarpeeksi kesäduunissa Heiskan TV-ja Radiohuollossa. Monta juovamuuntajaa tuli juoteltua ja kuvaputkeakin pääsin vaihtamaan. Jos juovamuuntaja oli kunnossa, siitä iski kokeiltaessa noin kolmen sentin valokaari. Kerran Heiska joutui vahingossa kokeilemaan jännitettä kokovartalotestillä, kun hän huoltokeikalla sattui nojaamaan takana olleeseen lämpöpatteriin. Kun Heiska vei meisseliä lähelle suurjänniteputken hattua, valokaari iski meisselin kärkeen vähän ennen kuin se kosketti laitteen runkoa. Jännite hyppäsi eristeen yli Heiskan
sormeen ja siitä kämmenpuolelle, kulki koko vartalon läpi ja iski selästä lämpöpatteriin. Hyvään paitaan tuli reikä. Heiska sen sijaan ei ollut moksiskaan.