Periaatteessa on ihan hyödyllistä, että lapsilla on hyviä harrastuksia;
pysyväthän poissa pahanteosta. Käätypolun laakson pojilla oli kuitenkin myös sellaisia harrastuksia, joita ei ehkä enää nykyisin ilman muuta hyväksyttäisi. Eipä silti, eivät kaikki niitä aikaisemminkaan hyväksyneet. Tähän luokkaan kuului esimerkiksi majojen
rakentelu.
Me Käätypolun pojat, Vilhusen Pekka, Tirkkosen Kari ja minä sekä ehkä myös Kinnarin Esko ja Leokin, rakensimme puumajoja muun muassa laakson
puronvarsien lepikkoon. Lepikko oli Wihtoolin maalla ja Wihtooli välitti
lepikostaan käden huitaisun verran.
Majat olivat jätepuutavarasta kyhättyjä lautakoppeja, joiden kulmina oli
kolme tai neljä puuta. Pekka ja minä halusimme majamme mahdollisimman
korkealle puuhun, oikeaksi kotkanpesäksi. Kari puolestaan halusi
majastaan suurimman ja komeimman. Karin maja oli melkein kuin pieni mökki. Se myös kesti melko hyvässä kunnossa pisimpään, ainakin pari vuotta. Leikimme siellä usein. Seinät
oli vuorattu sanomalehdillä ja insuliittilevyn kappaleilla lämpimiksi,
ja katto piti vettä. Katto oli vanerilevyä ja päällimmäisenä saattoi
olla peräti kattohuopaa.
Majoja sanottiin myös koijiksi ja niitä rakennettiin myös metsään. Yhden
puukoijan, jossa ei ollut seiniä eikä kattoa, vaan pelkkä lava, teimme
etukaltsin alla kasvavaan kuuseen. Olimme siellä Pekan kanssa redulla
heti koijan valmistuttua. Redu eli retki tarkoitti sitä, että kävimme
ensin Kyllösen kaupalla ostamassa keksejä ja karkkeja. Sitten istuimme
siellä kuusipuussa niitä syöden kuin oravat. |
Ruutiukkojen ruutikoija oli ja posahti tällä kallionnyppylällä.
Henkilövaurioilta ja metsäpalolta vältyttiin osin siitä syystä, että koijan alla oli kallio ja koija oli reunustettu kivimuurilla. Kattona
oli tuoreita kuusenoksia; ilmeisen nopea räjähdys sinkosi ne
pöpelikköön sytyttämättä niitä. Kuvassa näkyvä aita on uudemman
aikakauden rakennelma.
Samalle alueelle rakensimme Pekan kanssa myös maanalaisen koijan. Sinne
johti pohjattomasta tynnyristä tehty tunneli. Itse koija oli vuorattu
kuusenhavuilla ja katettu laudoilla, havuilla ja turpeilla. Kämpästä tuli ajan mittaan melko kostea, joten se oli jätettävä rappiolle. Niille
tienoin rakennettiin pari muutakin maakoijaa. Muistaakseni asialla oli
samaa porukkaa kuin puukoijien työmaalla. Sen verran ainakin maakoijasta
oli hyötyä, että sen muinaisella rauniolla kasvoi myöhemmin korvasieniä.
Kosti ja Seppo tekivät puolestaan kiviseinäisen ja havukattoisen koijan
takakaltsin takaiseen metsään - aika ovelaan paikkaan. Sitä ei tahtonut
huomata kauempaa lainkaan. Siellä sitten jossakin vaiheessa posahti
isojen poikien ruutikätkö.
Muisteli Hannu Kuukkanen
|
