Hannu Posti

Postilaatikot olivat viisikymmenluvulla yleensä kaukana, omamme peräti Kontulantien varrella. Hannu Posti oli samaisen kymmenluvun alkupään juoksijanimi pitkillä matkoilla. En tarkalleen tiedä tai muista, mitä matkaa hän juoksi. Nimi sen sijaan syöpyi mieleeni, koska Augusti-ukki käytti sitä päivittäin. Ukki asui mummin kanssa joka kolmas talvi meillä; myöhemmin, kun mummi oli kuollut, yksinkin. Heimo muistelee, että Iida ei olisi enää elänyt noihin aikoihin, vaan olisi kuollut jo Kirstinkadun asuntoon. Heimo saattaa olla oikeassa, mutta ainakin tilapäisesti jollakin pidemmällä kyläreissulla muistan mummin meillä olleen. Näkömuistiini on nimittäin jäänyt kuva Iidasta istumassa yläkerran makuualkovissa sängyllä, jossa oli korotettu tyyny; sellaista Iida selkänsä vuoksi joutui käyttämään. Tuohon aikaan vanhusten huolto toimi pääasiassa siten, että lapset pitivät huolta vanhemmistaan. Vain sellaiset vanhukset, jotka olivat pahasti sairaita tai joilla ei ollut omaisia, pääsivät tai oikeammin joutuivat vanhainkotiin. Augusti-ukin ja Iida-mummin tarina on ihan oma juttunsa.

Ukki alkoi hokea Hannu Postia, kun arveli postin tulleen ja halusi, että hakisin sen laatikosta Kontulantien varrelta. Matkaa oli ehkä 300 metriä suuntaansa. Ensin läpi Vilhusten pihan, sitten aidan vierustoja Tirkkosen ja Vinnarin takaiselle pellolle, josta pääsi puron yli vievää
siltaa Kontulan mäkeen. Mäen harjalla oli vanha, harmaa puumuuntaja ja sankka kuusiaita. Puiset postilaatikot olivat rivissä kuusiaidan vieressä. Samassa paikassa pysähtyivät myös Kontulan ja Vesalan bussit.

Polku Kontulantielle oli sadesäällä mutainen ja vesilammikoita täynnä. Postinhaussa sinänsä ei ollut mitään vikaa; joskus posti ei vain ollut vielä tullut tai ei tullut lainkaan. No, saihan ainakin liikuntaa. Jossain vaiheessa postilaatikko sitten siirrettiin Käätypolun
portinpieleen - silloin elettiin muutenkin jo lälläriaikoja, ja miehet alkoivat olla puuta ja postilaatikot rautaa.