|
Antenniapinat
|
Veljelläni Heimo Kuukkasella oli TV- ja Radiohuoltoliike Vartiokylän
Yhdyspankin entisessä talossa. Aikaisemmin liike oli sijainnut Isakoffin talossa,
joka oli bussin 41 A vanhalla päätepysäkillä. Uusi sijainti oli
vilkkaammalla liikepaikalla ja tilat olivat suuremmat ja siistimmät.
Yritys oli perustettu elokuussa 1963 ja sen ensimmäinen
toimitila oli Käätypolku 8 kellarissa. Sieltä se oli lähestynyt askel
askeleelta lähemmäksi Vartiokylän ydinkeskustaa, sitä mukaa kuin liiketoiminta
lisääntyi.
Yhdyspankin talon etumyymälä oli parisenkymmentä ja huoltotila
kymmenisen neliötä. Väliin jäi yhdistetty keittiö ja toimisto. Väliseinä oli kevytrakenteinen, seinän kokoisen hyllystön taustalevy. Siihen oli
upotettu myös pieni vakoilupeili. Siitä oli hyvä välillä vilkaista, mitä myymälän puolella tapahtui. Liikkeen myyntitykkinä oli Ahosen Seppo.
Huoltopuolella oli Heiska, joka ajoi pääasiassa TV-huoltokeikkoja, sekä Unto Oksa, jonka kontolla olivat vaativammat korjaukset liikkeen
huoltotilassa. Myöhemmin, Sähköpuodin aikana, Unton vastuulla oli hela huolto. Minä ja Buije olimme antennimaakareita; veimme ja noudimme
huollettavia koneita ja toimimme joka paikan höylinä.
Eräänä myöhäissyksyn aamuna starttasin Buijen kanssa asennuskeikalle
radioliikkeen pihalta. Huurre valkaisi maisemia. Työkortin mukaan meiltä vastaostettu televisioantenni ei näyttänyt minkään valtakunnan kuvaa.
Pidimme sitä rutiinijuttuna, josta selvittäisiin sillä, että kipuaisimme
katolle ja kääntäisimme haravan sojottamaan tasan oikeaan suuntaan. Ihan
niin yksinkertaisesti keikka ei kuitenkaan sujunut.
Kyseessä oli keltainen, pitkä ja jotensakin korkea puutalo, jossa oli
useita asuntoja kahdessa kerroksessa, sekä lisäksi kivijalka;
tyypillinen työsuhdeasunnoiksi tehty rakennus viisikymmenluvulta.
Katolla oli sekalainen joukko piippujen päälle tai niitten varaan
pystytettyjä tv-härveleitä – elettiin aikaa, jolloin jokainen
vastaanotin tarvitsi ikioman ulkoantennin. Etsimme oikean oven, soitimme
kelloa ja odottelimme. Soitimme uudelleen, odottelimme taas, ja aivan
oikein, sisältä alkoi kuin alkoikin kuulua jonkinlaista örinää. Tovin
kuluttua aukesi jo ovikin. Asiakkaamme osoittautui satakiloiseksi,
pienessä laitamyötäisessä purjehtivaksi miehenkörilääksi, joka kaiken
lisäksi oli kiukkuinen. Heti esittäytymisemme jälkeen saimme kuulla
sapenkatkuisia mielipiteitä kaiken maailman radiofirmoista, jotka myyvät
ymmärtämättömille ihmisille kelvotonta tavaraa.
Jo ensivilkaisu television taakse osoitti, että syy ei ainakaan tällä kerralla ollut Heiskan radioliikkeessä. Antenni oli kytketty koneeseen
sähkökaapelilla eli tavallisella sähköjohdolla. Se ei antennijohdoksi
sovellu, koska sillä on aivan toisenlaiset sähköiset ominaisuudet.
Tarvitaan erityinen litteä, leveähkö antennikaapeli, ammattikielellä lapamato, tai symmetrointimuuntajalla varustettu koaksiaalikaapeli.
Selitimme miehelle asian ja kysyimme, kumman kaapelin hän haluaisi
meiltä ostaa, jotta koneeseen saataisiin kuva. Pienen mutinan ja
hintaneuvottelun jälkeen päädyttiin lapamatoon, ja niin kävelimme kaikki
kolme pihalle tähyilemään oikeaa antennia katon härveliryteiköstä.
Asiakkaamme antenni oli piipussa, josta törrötti kaksi muutakin
kuvanpyydystäjää, eikä hänen osoittelu- ja selitysyrityksistään
riittävällä varmuudella selvinnyt, mikä niistä kolmesta oli hänen.
Niinpä mies ilmoitti lähtevänsä näyttämään ja nousi vähän horjahdellen
tikapuille. Yritimme tietysti estellä ja ehdotimme, että me hoitaisimme kipuamisen ja hän opastaisi meitä alhaalta. Mies ei moisille
höpötyksille korvaansa lotkauttanut, vaan kehuskeli olevansa katoilla
kuin kotonaan, kun kerran raksalla duunissa oli. "Enkä vielä kertaakaan
ole telineiltä pudonnut!" Ison, itsepäisen miehen kanssa ei sopua
syntynyt, ja niin lähdimme kipuamaan tikapuita katolle, hän edellä, me
perässä.
|
Heimon TV- ja Radiohuoltoliike ja myymälä Vartiokylässä Yhdyspankin
vanhassa talossa. Antennikeikkojen lisäksi Hannu oli myyjä ja
sähkölaitehuoltaja ja juoksupoika ja ties mikä ja söi Igån kanssa ruokiksella
eväitä takahuoneessa.
Piipulle johti neljän laudan levyinen harjasilta. Asiakkaamme selvisi
muutamasta ensiaskeleesta kunnialle, mutta sitten tuli horjahdus.
Tasapainoa etsiessään hän astui viettävälle, huurteen liukastamalle
peltikatolle. Normaalikuntoinen kaveri olisi hallinnut tilanteen joko
istahtamalla laudoitukselle tai tarraamalla siihen kiinni. Humalaisen
refleksit kuitenkin myöhästyivät, ja niin mies lähti selällään liukuun
kohti räystästä, humahti sen yli ja katosi näkyvistä. Alhaalta kuului tömähdys. Sydän kurkussa laskeuduimme katolta. Buije säntäsi etsimään
puhelinta ja soittamaan ambulanssia, minä juoksin talon takapihalle,
jonne mies oli pudonnut.
Mies makasi selällään routaisella ojanpenkalla marjapuskien välissä. Hän
ei hengittänyt. Kun painoin korvani hänen rintaansa vasten, totesin,
että sydän sentään löi. Olin jo aloittamassa tekohengityksen, kun mies
huoahti – ihan kuin palleaan osuneen voimakkaan iskun jälkeen. En
uskaltanut koskea häneen, koska en tiennyt, kuinka pahasti hän oli
loukkaantunut. Seisoin vain tumput suorina siinä vieressä, perin juurin
järkyttyneenä ja samalla kuitenkin helpottuneena, koska elonmerkkejä sentään oli. Hengityskin tasaantui vähitellen.
Ambulanssi tuli, mies nostettiin paareille ja sisään. Seurasimme omalla
autollamme ambulanssia Töölön ensiapuasemalle, selostimme vastaanotossa
tapahtumien kulun, jätimme yhteystietomme ja lähdimme takaisin töihin.
Paluumatkalla aloin täristä päästä varpaisiin. En tiedä, kuinka kauan
sitä kesti, tunteja varmaan. Tapahtumalla oli myös pitkävaikutteisia
seurauksia; näin kauan painajaisia katolta putoavista ihmisistä.
Pääosassa oli usein Heiska, ikävänä lisänä. Myöhemmin hänelle sattuikin
läheltä piti -tapaus, mutta sitä en onneksi ollut todistamassa.
En tiedä, millaisia vammoja mies putoamisesta sai ja miten hän toipui.
Voin vain toivoa, että juopon tuuri toimi myös hänen kohdallaan.
Muisteli Hannu Kuukkanen
|
|
|
|
|