Opintodemokratia oli päivän sana, kun aloitin opinnot Taideteollisessa
oppilaitoksessa. B-portaan vahtimestari ja graafisen suunnittelun
opettajamme kuuluivat demareihin ja molemmat olivat laitosneuvoston
jäseniä. Minua pyydettiin "demaritaustaisena" mukaan estämään taistolaisten vyörytysyritystä Taikissa.
Laitosneuvoston toiminta oli enemmänkin näennäisdemokratiaa,
koska sillä ei ollut minkäänlaista päätäntävaltaa.
Neuvosto saattoi tehdä esityksiä pääasiassa vain ottamalla kantaa omaa laitosta
koskeviin hallinnollisiin ja muihin senkaltaisiin asioihin. Esimerkiksi uusien
opettajien rekrytointiin sillä ei ollut minkäänlaista sananvaltaa,
taistolaismielisten opettajien ottamisesta taloon päätettiin aivan
toisaalla. Graafisella osastolla heitä ei aluksi näkynyt, mutta yleisen
opetuksen puolella kyllä.
Taideteollisen oppilaitoksen rehtorina toimi opiskeluaikanani arkkitehti Markus Visanti 1960–69 ja hänen jälkeensä arkkitehti Juhani
Pallasmaa 1970–71. Pallasmaa tuli taloon yleisen sommittelun
opettajaksi, yhdeksi kolmen joukkoon.
Yleisen sommitteluopetuksen puitteet olivat omalaatuiset. Muista
aineista poiketen sillä oli peräti kolme opettajaa. Mitään järkevää perustetta ei opettajien
paljoudelle kuitenkaan ollut, kurssivahvuuskin oli sama
kuin muilla kursseilla. Asialle ei myöskään voitu mitään. Joku päättäjä, riittävän
korkealla, oli vain halunnut poliittisesti sopivia opettajia tuomaan
aatetta taloon. Määrärahoistakaan ei tuntunut olevan puutetta.
Voisi luulla, että opetuksen laatu olisi tuollaisella joukolla noussut huippuunsa. Näin ei kuitenkaan käynyt. Saadut tehtävät eivät olleet mitenkään
erikoisia ja niiden alustukseksi kuulemamme luennot olisi
yksi opettaja pystynyt ongelmitta valmistamaan. Myös ulkopuolinen
luennoitsija olisi voinut tulla kysymykseen, jopa edullisemmaksi. Lisäksi töiden kritiikki
laiminlyötiin. Syyksi ilmoitettiin, ettei Taideteollisen
opintopistejärjestelmässä tarvittu laadun pisteytystä. Itse kuitenkin uskon, ettei silloinen opettajajoukko olisi pystynyt uskottavasti töitä edes arvioimaan. Jokaisen muun kurssin opettaja sen sijaan pystyi.
Arvosanoja emme kaivanneet. Palautteella ja kritiikillä sen sijaan oli suuri
merkitys. Opiskelijan olisi ollut tärkeä tietää, oliko hänen ratkaisunsa ammattilaisen mielestä oikean suuntainen vai olisiko sitä muutettava tai peräti tehtävä uudestaan.
Visuaalisissa asioissa kehitystä ei voi tapahtua ilman harjoitusta,
ulkopuolisia paineita ja neuvontaa. Muuta koulutustapaa ei oikeastaan ole.
|
Ristimme tuon opettajaporukkamme "Mikkihiirikerhoksi", koska siinä Pallasmaan jälkeen oli
mukana sarjakuvaan vahvasti orientoitunut
opettaja, joka dominoi tehtävänannossa. Hän siirtyi myöhemmin
graafiseen laitokseen. Siellä hän tarvitsi tukiparikseen toisen
opettajan ja sillä kerralla yksi kukkakeppi riitti. Kyseinen henkilö eteni
jopa vararehtoriksi. Pelkillä graafisen suunnittelun ansioilla se tuskin
tapahtui. Ammattitaitoinen suunnittelija, joka toimii opetustehtävissä,
ei ole aiemmin eikä sittemminkään tarvinnut rinnalleen tukiopettajaa.
Sarjakuva on kerronnan kielenä erinomainen väline ja sen tekeminen
kehittää taiteilijaa monipuolisesti. Sitä ei kuitenkaan voida opettaa yleisen sommittelun osana. Opetus jatkui
aikanaan uuden opettajan johdolla graafisen sommittelun puolella. Aine
soveltui sarjakuva-opetukseen toki paremmin, mutta leipätyöksi
sarjiksen teosta ei kovin monelle graafikolle Suomen kokoisessa maassa ole.
Jotain hyvääkin asiassa oli. Taikin "sarjakuvabuumista" syntyi
pari erinomaista sarjakuvataiteilijaa: Tarmo Koivisto ja Mauri Kunnas.
Tarmo Koivisto oli opiskellut sarjakuvatekniikkaa Ruotsissa jo ennen
Taikkiin tuloaan. Itsekin piirsin sarjakuvia jo ennen kurssia. Vuotta aikaisemmin olin myynyt
Seriffi Pill –sarjani Viikkosanomille ja
myöhemmin piirsin Rontti-sarjaa Sarjis-lehteen.
Alussa mainitsemani vahtimestari ja ammattiaineen opettaja keksivät kerran lähteä SDP:n
pääkallonpaikalle hakemaan taustavoimaa taistolaisten toimintaa
jarruttamaan. Minut haluttiin mukaan, koska nimeni sattui olemaan
Kuukkanen. Meidät otettiin vastaan Paasivuorenkadulla eräässä neuvotteluhuoneessa, jonka pitkän poikittaisen pöydän takana istui rivi kivikasvoisia
demarivaikuttajia; muistelen, että heitä oli enemmän kuin neljä. Meidät
jätettiin ovipieleen seisomaan. Kun asiamme oli esitelty,
tummapukuisessa rivistössä ei tapahtunut aluksi yhtään
mitään. Lopulta yksi heistä havahtui kysymään, mitä olimme asialle tehneet siihen mennessä ja miten olimme demariaatetta vieneet Taikissa eteenpäin?
Loppuvaikutelmaksi käynnistä jäi: "Ei
tämä Taikin juttu meitä ihan hirveästi kiinnosta. Koittakaa silti pärjäillä!" Sinänsä en tulosta ihmettele.
Taikissa opiskeli vain kourallinen taiteilijan renttuja, mutta
yliopistossa sen sijaan satoja tulevia vaikuttajia poliittista väripesua saamassa.
Muisteli Hannu Kuukkanen |
