Delfiini-viestintä Oy oli pieni muutaman hengen viestintätoimisto.
Yrityksen pääosakas oli Karstun perhe eli Pekka ja Arja-Leena Karstu.
Minulle luovutettiin nimellinen osakkuus; äänivaltaa minulla ei ollut
enkä sitä kaivannutkaan. Toimistossa oli Karstujen lisäksi kaksi
mediasihteeriä ja yksi freelancer-graafikko. Myöhemmin väkeä palkattiin
piirtämöön lisää niin, että parhaimmillaan olin kahden mainospiirtäjän
ja yhden graafikon esimies. Lisäksi Karstujen sukulaistyttö Annu oli opintojensa lomassa väliaikaisena viestinnän toimistoharjoittelijana.
Kun Hannua tai Annua huudettiin, kaksi aina vastasi. Annusta tuli
sittemmin Seppälän markkinointipäällikkö.
Delfiini-viestintä sijaitsi Espoon Karhusaaressa Sinebrychoffin vanhassa
huvilassa. Kiinteistön omisti Åbo Akademi, päävuokralaisena oli
Arkkitehtitoimisto Sorala. Arkkitehtien käytössä oli noin 3/4 talosta.
Meillä oli yläkerrasta noin puolet sekä komea, pääsisäänkäynnin katolle
rakennettu terassi. Kellarissa oli keittiö ja yhteinen ruokailutila.
Huvilaa ympäröi hoitamaton puisto ja muutama vanha talousrakennus;
tulotie tontille kulki yhden rakennuksen läpi.
Talossa oli myös pari salaovea, kuten asiaan kuului; huvila kun oli
rakennettu vuosisadanvaihteen epävarmoina aikoina. Toinen salaovista oli
suuren peilin takana isossa kamarissa ja avautui pääsisäänkäynnin
lasiverannalle. Toisesta pääsi yläkerran kääntyvän asekaapin takana
olevaan pieneen piilokomeroon, ja sieltä portaita ullakolle ja katolle.
Ullakolla oli myös talon yksi erikoisuus, sadevesiallas. Huvilassa oli
nimittäin tasakatto, yksi Suomen ensimmäisistä. Katto oli sisäänpäin
viettävä, ja sen keskipisteessä oli viemäriaukko, josta vesi valui ullakkoaltaaseen ja siitä poistokourua pitkin rakennuksen seinän läpi
ulos. Kouru katosi ulkoseinästä, kun Espoo aikanaan remontoi huvilan.
Katon valumavesi ilmeisesti johdettiin vetoisalla putkella talon
viemäröintiverkostoon.
|
Huvilan länsipäädyssä oli ja on edelleenkin talvipuutarha, jossa
aikoinaan kasvatettiin muun muassa viinirypäleitä. Puutarhan alla oli
viinikellari. Kun arkkitehti Sorala ja hänen väkensä kunnostivat
talkoovoimin pihaa ja talvipuutarhaa, joku haravoitsijoista keksi
tarinan mukaan kurkistaa vanhaan viinikellariin. Sieltä löytyi koko
joukko viinipulloja vuosisadan alkupuolelta. Osan väki nautti oitis
talkoojuomina, osan Sorala siirsi, kuten tarina jatkui, vastaisen varalle omaan yksityiseen
viinikellariinsa.
Kun ihailin villiintynyttä puutarhaa ja kerroin, että omalla tontillani Laajasalossa ei kasvanut vielä risuakaan, yksi Soralan
arkkitehdeistä esitteli minulle taimistoa ja kehotti viemään istukkaita. "Niitä kyllä riittää haitaksi asti.” Siirsinkin muutamia lajeja
Laajasalon tontillemme. Osa on yhä hengissä, ja varsinkin Sinebrychoffin
punakanukasta on tullut varsinainen maanvaiva.
Tarina kertoo myös huvilassa liikuskelevasta kummituksesta. Kuka talossa
haamuilee, sitä en tiedä eikä taida tietää kukaan muukaan. Jostakin
naishenkilöstä puhuttiin. Arja-Leena Karstu oli meistä ainoa, joka
ilmeisesti oli vähällä kohdata tämän levottoman kulkijan.
Kun Arja-Leena
eräänä talviyönä kokoili kellarikerroksen ruokailutilassa yksikseen
suurta postituskampanjaa, yläpuolisen kerroksen lattialankut alkoivat
narista ikään kuin joku olisi kävellyt siellä. Oliko Kivisen toimistossa
joku, vaikka talon piti olla tyhjä? Arja-Leena kokosi rohkeutensa ja lähti katsomaan, kävi läpi ykköskerroksen huoneet ja kiipesi sen jälkeen
yläkertaan. Kaikkialla tyhjää ja pimeää. Jospa joku olikin mennyt ulos?
Ei, vastasatanut pihalumi oli ulko-ovelta alkaen neitseellisen
koskematonta. Entä kellarinovi, oliko joku poistunut sitä kautta sillä aikaa, kun hän itse oli yläkerrassa? Ei jäljen jälkeä sielläkään… Sillä siunaamalla Arja-Leenalle tuli kiire kotiin. Postitus sai jäädä päiväsaikaan.
.
Muisteli Hannu Kuukkanen |
