Sakarinkadulla Sörkässä
tyhja

Sakarinkatu

Sanon Sörkässä tarkoituksella. On olemassa kaksi koulukuntaa. Toisten mielestä Sörkka on se ainut oikea muoto. Minulle se on aina ollut Sörkkä, kutsukoot muut sitä millä nimellä lystäävät.

Itse muuttoruljanssista en paljoakaan muista. Brahiksen
keittokomerollisessa yksiössä tuskin oli hirveästi pula-ajalla
kertynyttä omaisuutta. Kuitenkin muistelen, että jalkalamppu, pöytä ja tuolit, visapuinen kirstu sekä lasten pinnasänkyni, Heiskan pukkisänky sekä äidin ja isän heteka olisivat jollain tavoin siirtyneet mukanamme Brahikselta. Heiska muistaa, että Osmon kaveri Juska saatiin muuttoon kuorma-autollaan. Osmo- ja Olavi-enot olivat varmasti lisäapukäsinä. Saattoipa Augustikin olla, päällysmiehenä ainakin.
Matkaa ei ollut montakaan kilometriä. Brahen kentän ympäri
Helsinginkadulle, ylös Kallioon Kaarlenkatua, sieltä käännyttiin
Agricolankadulle niin, että Kallion kirkko jäi selän taakse, ja kohta olimmekin Pengerkadulla. "Poliis, poliis, Pengerkatu viis" ohitettiin turvallisesti, samoin Non-Stop-leffateatteri.

Sakarinkatu on lyhyt kadunpätkä. Se kääntyi tulosuunnassamme ylhäältä Pengerkadulta, Torkkelinmäen kentän ja puiston alapuolelta, ja päättyi jyrkkää alamäkeä Hämeentiehen. Katu jatkuu Hämeentien jälkeen Lintulahdenkatuna Sörnäisten rantaan. Asuimme Canjonin talossa. Se oli saanut nimensä Hämeentien puolella olevan ravintola Canjonin mukaan. Tai ainakin me sitä sillä nimellä nimittelimme.

Piha oli umpeen asfaltoitu. Oikealla oli matalampi talkkarin siipi, jossa taisi olla myös pesutupa. Sauna oli meidän portaan kellarissa. Jäteastiat olivat pihan perällä, verkkoaitaa vasten. Oikeastaan jäteastiat olivat betonikaukaloita ja verkkoaita kulki niiden takareunaa. Aita erotti meidän pihan naapuripihasta ja hyvä niin, sillä naapurin piha oli noin kymmenen metriä alempana. Metalliset portaat johtivat pihalta katsoen roskisrivin oikeasta päästä alas. Portaisiin johtava portti oli lukossa, etteivät penskat menisi sinne putoamaan.

Penskoihin en oikeastaan koskaan tutustunut. Olin kovin pieni. Närväset asuivat viereisessä talossa, jonka pihaovi aukesi samaiselle pihalle. Vaikka naapureita oltiin, eivät Närväsen tyttäret innostuneet leikkimään poikien kanssa. Joskus kävimme Närväsillä kylässä.

Pihan porukkaan tutustuin tai olin täpärällä tutustua, hieman
kummallisella tavalla. Leikin usein yksikseni pihan hiekkalaatikossa.
Kerran poikajoukko tuli houkuttelemaan minua johonkin salaiseen juttuun. Olin otettu. Taidanpa päästä nyt piireihin. Piiri osoittautui pieneksi koloksi Canjonin pihapuoleisen keittiönikkunan alla olevassa rappauksessa. Pojat kehottivat minua kaivamaan koloa. "Siel on aarre", he sanoivat. Kaivelin jollain tikulla irtonaisia rapingin palasia, ja samalla takaviistosta pöllähti talomiehen rouva. Pojat lähtivät karkuun. Rouva tivasi minulta: "Mitä oikein luulet tekeväsi? Rikot talon seinää.
Tästä vielä puhutaan vanhempiesi kanssa." Lähdin tietysti parkuen kotiin kuin juokseva vesiputous. Talonmiehen rouva kävi sitten jonakin päivänä meillä kahvilla, mutta mitään en asiasta silloin enkä sen koommin kuullut. Ehkä poikien juoni oli jotain kautta selvinnyt tai juttua pidettiin rangaistavaksi liian mitättömänä.

Pengerkadun puolella oli Nonari eli Non-Stop elokuvateatteri. Meni siellä pätkisten lisäksi myös ihan asiallisia filmejäkin. Olimme Heiskan kanssa katsomassa ainakin Disneyn Bambia, jonka surkeaa kohtaloa ilman isää itkin puolen filmin ajan.

Lintulahdenkadulla, Hämeentien toisella puolella, oli joukko betonisia viljasiiloja, jotka nousivat pienen tasanteen päältä taivaalle suurina peräkkäisinä sylintereinä. Minusta ne olivat ihmeellisiä. Sille tasanteelle, siilojen juurelle, pääsin kiipeämään Heiskan avustuksella, ja sieltä voin sitten kävellä siilolta toiselle. Aina kun siilo pullistui kohti katua, tasanne kutistui pelottavan kapeaksi, ja oli tosi jännittävää siirtyä pullistuman ohitse seuraavaan väliin. Emme pudonneet kumpikaan. Ainakaan en sellaista muista tapahtuneen.

Rannassa oli ratapiha ja sen takana meren ranta. Me puikkelehdimme junavaunujen alitse ja raiteitten yli lainkaan ajattelematta, mitä tapahtuu, jos veturi tulee ja tönäisee vaunuja. Tosin ratapiha oli aina hiljainen, kun me siellä kävimme, joten olisimme luultavasti huomanneet veturin tulon. Toisaalta, veturi olisi saattanut päästää vaunujonon jostain kauempaa törmäämään paikalla oleviin vaunuihin. Yhtä kaikki,
jäimme henkiin.




Sakarinkatu on Torkkelinmäen rinnettä kipuava pieni kadunpätkä Helsingin Sörnäisissä. Itse asiassa kaupunginosien rajat ovat minulle, paljasjalkaiselle stadilaiselle, edelleenkin arvoitukselliset. Olen osannut kulkea mainiosti ilman niitä. Luulisin, että osoitteemme oli Sakarinkatu 2. Sisään ainakin mentiin vasemmalla näkyvän tumman, graniittisen porttikäytävän ja ovisyvennyksen kautta.
Torkkelinpuisto graniittiportaineen siintelee kaukaisuudessa..

Rannassa oli mattolaituri, jolla seikkailimme myös. Muistaakseni emme koskaan käyneet rannassa metskillä tai uimassa. Meillä ei ollut onkia ja tuskin olisimme löytäneet matojakaan. Minä en osannut edes uida. Heiska taisi jo osata.

Kerran Sakarinkadulla minun oli jäätävä yksin kotiin. En enää muista, mitkä yhteensattumat veivät Heiskan ja vanhemmat pois kotoa yhdeksi illaksi. Heiskalla oli ehkä jotain koulujuttuja, ja vanhemmat menivät kai kylään. Minulle jätettiin olohuoneen jalkalamppuun ja keittiöön valot ja käskettiin mennä ajoissa nukkumaan. Nukuin Sakarinkadulla vielä pinnasängyssä keittiössä. Olin saanut luultavasti syntymäpäivälahjaksi muovisen sukeltaja-ukon, jolla sain leikkiä vessan käsienpesualtaassa. Siihen voi puhaltaa venttiilikumin kautta ilmaa, jolloin ukko nousi pinnalle; vettä imemällä se vajosi pohjaan. Leikki ei jaksanut kiinnostaa kovinkaan kauan. Muistan, että pelkäsin aivan kamalasti. Olkkarin oveen oli ripustettu rekkitanko. Nousin rekkitangolle istumaan, koska ajattelin, että olisin siellä korkealla möröiltä turvassa. Ei se turvalliselta kuitenkaan tuntunut. En voinut katsoa yhtaikaa taakse ja eteen, ja takaahan saattoi aina mörkö yllättää.

Kipaisin sitten äidin ja isän sänkyyn, joka oli olkkarissa. Olin aivan varma, että kaapin alla oli jokin eläin. Heiska oli sanonut, että jos jotain pelkää, pitää mennä ottamaan asiasta selvää eli oliko se pelon väärti. Hiivin kaapin viereen ja kurkistin alle naama valkoisena. Siellä oli äidin kengät. Juoksin takaisin sänkyyn. Seuraavaksi olin varma, että sängyn alla oli jonkinlaisia mustalonkerokätisiä hirviöitä, jotka hamusivat minua. Sängyn alle en kuitenkaan uskaltanut enää kurkistaa.
Itkin peloissani kuin putous, ja siihen isän ja äidin hetekaan vihdoin sammahdin. Aamulla heräsin pinnasängyssä kuumeisena. Henkinen tuska oli muuttunut fyysiseksi.

Heiska kävi opparia siinä melko lähellä, Kallion yhteiskoulussa. Heiskan uskonnon opettajana oli Matti Karstikko, joka sittemmin siirtyi rehtoriksi Kulosaaren yhteiskouluun, jossa minä oman opparini myöhemmin kävin. Olin Kallion yhteiskoulun joulujuhlissa ainakin pari kertaa. Saatoinpa olla sitten Vartsikankin aikoina. Heiska kesti opparia vain kolme vuotta ja vaihtoi ammikseen, koska koki olevansa enemmän käytännön miehiä.

Kallion koulun joulujuhlat olivat kivoja. Siellä oli jänniä näytelmiä, Heiskakin oli mukana niissä ja joulupukki jakoi kaikille karkki- ja piparipussit. Lopuksi tanssittiin pitkässä makaroni-letkassa ympäri jumppasalia ja urheiluvälinevarastoja.
Heiskan piikkamaikka sanoi joskus minulle - tai oikeammin äidille:”Onpas tuolla Hannulla sitten kaunis pää. Ihan munan muotoinen". Sen jälkeen katselin itseäni pitkään peilistä ja olin varma, että päässäni oli todellakin jotain vikaa. En halunnut näyttää munalta. Koetin puristaa päätä käsivoimin litteämmäksi, mutta eihän se mitään auttanut. Munapää mikä munapää.

Torkkelinmäen kentän ja Pengerkadun välillä oli pitkät kiviportaat, jotka keskivaiheessa tekivät kahtia jakautuvan mutkan matkaan. Portaitten molemmin puolin oli rinteessä syreenipuskia ja ruohikkoa. Jos me poikaviikarit halusimme käyttää ruohikkorinnettä ja syreenipuskia portaikon sijaan, vastapäisen talon latari huusi meille äkäisenä ikkunasta. Siksi muistimme aina pälyillä talkkarin ikkunaa, kun puikkelehdimme rinteen syreenipuskissa. Jos ikkunan heijastuma välähti aukeamisen merkiksi, maastouduimme pusikkoihin.

Torkkelinmäellä oli koulun pelikenttä, mutta myös pieni leikkikentän tapainen. Eipä siellä kovin ihmeellisiä vempaimia ollut. Muistaakseni pari keinua, kiikkulauta ja hiekkalaatikko. Torkkelin koulu oli jossain vaiheessa myös keskikoulu. Ihan ekaksi pyrinkin sinne, kun olin oppariin menossa. En päässyt. Samoilla pisteillä pääsin sitten Karstikon hallitsemaan Kulosaaren yhteiskouluun eli Kulikseen.

Sakarinkadulta oli lyhyt matka Kontulan bussille, joka kulki Hämeentietä pitkin. Se oli tärkeää kesällä, kun kävimme Vartsikan mökillä. Vartsikaan muutimme sitten kokonaan, kun olin viisi- tai kuusivuotias. Siellä aloitin kansakoulun.

 

Muisteli Hannu Kuukkanen

edellinen sivu

seuraava sivu



- 8 -