EUAIMON

Nousemme jälleen ratsaille ja matkamme kohti jousimiehen rannikkoa alkaa. Seuraava kohteemme on kaupunki, jota kutsutaan merikaupungiksi. Nimitys johtuu yksinkertaisesti sen omalaatuisesta sijainnista meren saarella. Se ei tarvitse puolustusmuureja, sillä meri toimii sille muurina.
Merikaupunki, oikealta nimeltään Euaimon on rakennettu niin tiukkaan, että merestä nousevat vain suorat jyrkät seinämät, joille ei olut kiipeäminen. Kaupunki oli louhittu luonnon kallioon ja kaikki sen rakennukset on suurimmalta osin kaivettu kallion sisään. Rakenteita oli paikoin jatkettu louhoksista saaduilla, muotoihin leikatuilla kivillä ja niin oli koko kaupunki saanut kauniin kekomaisen ulkomuotonsa.

Kun saavumme Vesimiehen-oinaan vuoriston, auringon puoleisille rinteille, saatamme omin silmin havaita kaupungin eheän kauneuden meren keskellä. Se näyttää uskomattomalta. Aivan kuin kallio mutta mahdottoman säännönmukaisesti muodostunut ollakseen sittenkään kallio. Sinne johtava silta miltei häviää meren aaltoihin tältä etäisyydeltä.
Laskeudumme pikkuhiljaa lähemmäs rannikkoa ja johtuen tien kiemurtelusta vuoren seinämillä, matka tuntuu venyvän suhteettomaksi. Kuljettuamme erään kallion kielekkeen ympäri, ilmestyy kaupunki eteemme kuin yllättäen. Vuoriston nousut ja laskut olivat sekoittaneet näköoaistin siten, että vaikuttaa siltä, että meri kallistuu päällemme. Kun silmät tavoittavat kaupungin, sen pystysuora rakenne asettaa maailman jällen oikeaan asentoon.
Silta on moitteettoman suora ja viimeisteltyä työtä. Se on rakenteiltaan hieman erilainen kuin Atlaan kaupungin sillat. Vain perusratkaisu kannattimineen, on vanhaa perua. Silta oli avattavissa kulkukelvottomaksi. Muutamia kauppalaivoja kelluu kiinnitettynä laituriin, joka näkyy sillalta.
- Kuulemani mukaan tämä on kauppakaupunki, mutta sen satama on kovin vaatimaton ja laivasto vähäinen. Totesin vieressäni ratsastavalle upseerille.
- Kauppakaupunkina sen laivaston on oltava maailman merillä tekemässä kauppoja. Täällä käydään vain kaupankäynniltä liikenevinä aikoina, eli lomailemassa ja sukua jatkamassa. Kaupunkia sanotaan myös leikillisesti "onnellisten naisten kaupungiksi".
- Merkillinen tapa elää. Mahtavat kaupungin naiset, kaupungin nimittelystä huolimatta, olla ikävissään ja yksinäisiä.
- Siksi se onkin perustettu näin syrjäisen ja vaikeasti kuljettavaan paikkaan. Kiertolaiset eivät käy liiemmin häiritsemässä, eikä rosvojen tee mieli hyökätä. Kaupungissa on vakinainen kaupungin vartio, jonka vieraaksi mekin olemme juuri matkalla. Hmmm... tiedän mitä ajattelet mutta sotilaat ovat kuohilaita. Virka edellyttää uhrauksia.

Viimeinen kappale matkaa kuljetaan sillan osalla, joka on puuta ja mekaanisesti nostettava.
Jykevällä, suurella portilla meidät pysäytetään. Vaihdetaan asiaankuuluvat tervehdykset ja tarkistetaan lähetystön henkilöluettelot ja valtuuskirja. Osa portista avataan hevostemme kulkea ja mukaamme lähtee sotilas oppaaksi.

Merikaupunki, virallisesti Euaimon, on luonnonlinnoitus suojaisassa merenlahdessa. Kaupunki on rakentunut pienelle saarelle, niin ahtaasti, ettei sen kaduilla ollut juuri tilaa muille kuin jalkaisin liikkuville.

Tällä pääkadulla, joksi sitä kuvittelen, näkyy kapea kaista taivasta korkeitten rakennusten yläpuolella. Joitakin korkeita varjossa viihtyviä puita, kasvaa paikoin muutaman puun ryhmissä. Taivasta leikkaa aina silloin tällöin sillaksi rakennettu käytävä, joka yhdistää kadun vastakkaiset rakennukset toisiinsa.
Luulin aluksi, että vihreä kerros maassa katujen varsilla, olisi nurmikkoa, mutta lähempi tarkastelu osoitaa sen sammalikossa kasvavaksi pieneksi saniaislajiksi.
Hevoset jätämme mahtavan rakennuksen kivijalassa olevaan pimeään talliin. Taloja ei juurikaan pysty erottamaan toisistaan julkisivujensa perusteella, sillä ne ovat melko yksitotisia, johtuen koristelun tarpeettomuudesta kapeilla ja hämärillä kaduilla. Tämä on majapaikkamme ja kiipeämme ylempiin kerroksiin peseytymään, ruokailemaan ja lepäämään matkan rasituksen pois ruumiistamme.

Olin nukahtanut ruuan päälle ja herään tyhjään huoneeseen. Yksinäinen öljyvalo käy toivotonta kamppailua huoneen pimeyttä vastaan. Aurinko on mennyt jo mailleen ja sammuttanut huoneesta viimeisenkin hämärän, joka oli tihkunut kivisten verkkojen lävitse.
Muut olivat lähteneet ilmeisesti kaupunkia katsastamaan ja olen jäänyt heidän matkastaan. Oijon viittani ja laskeudun porraskäytävää kadulle.
Pääkatu on valaistu lukuisin öljylampuin. Ihmettelen kuinka kaupun­ginvartijat selviytyvät moisesta määrästä valaisimia. Nehän tulee sytyttää ja sammuttaa, sekä täyttää öljyllä, muusta huolenpidosta puhumattakaan. Minun tietääkseni kaasuvaloja on ainoastaan Atlaan kaupungissa.

Kävelen kohti olettamaani kaupungin keskustaa. Kauppaliikkeet ovat sul­keneet ovensa. Paikoin, on ovia avoinna kellarimaiseen viinihuoneeseen, joista nousee viininhöyry ja railakas puheensorina. Ovatpa asiakkaat intoutuneet jopa laulamaan joissakin viinihuoneissa.
Koska näyttää toivottomalta löytää kaupungista, ainakaan näin yöaikaan, mitään katseltavaa, poikkean pääkadulta eräälle kujalle ja hakeudun täällä houkuttelevimmalta näyttävään viinihuoneeseen. Uskon, että viinin hintataso laskee, tapansa mukaan, hieman syrjemmällä. Hivuttaudun kapeaan pieneen pöytään, jossa istuu iloisen tuntuinen seurue.
- Sallinette muukalaisen liittyä seuraanne, koska täällä ei näytä olevan vapaata pöytää yksinäiselle?
- Ole tervetullut, mikäli käyttäydyt siivolla. Nauroi iloinen mieshenkilö ujoon kysymykseeni.
- Mistä kaukaa sitä ollaan?
- Atlaan kaupungista. Olen virkamatkalla.
- Virkailijat ovat tunnetusti tylsää juomaseuraa. Meillepä kävi huono tuuri.

Nainen! Tuo virkailijalle viiniruukku sakeinta laatua. Emme kestä muutoin hänen seuraansa kovinkaan pitkään. Jatkoi mies, edelleen nauraa hekotellen.
- Taidanpa sittenkin olla melko huvittava, kun sinullekin noin nauru maittaa. Sanoin enemmän itselleni, kuin pöytäseuralleni. Viini, jonka nainen toi, oli hyvän tuoksuista mutta oli myös hintavaa.
- Paljonkohan sama ruukullinen pääkadulla mahtaa maksaa? Kysyn hämmentyneellä, loukkaantuneella äänellä.
- Tämä on kallis kaupunki. Ja kun kuulemme, että vieras Atlaan kaupungista on ostamassa, kertautuu hinta "jättikorotuksella". Veistelee mies jälleen kustannuksellani.
Otan huulilleni pisaran viiniä sekoittamattomana ja se maistuu todella täyteläiseltä. Kaadan sitten maljaani tavanomaisen sekoituksen ja kuuntelen samalla pöytäseurueen iloista keskustelua erilaisista turisteille tehdyistä onnistuneista kepposista.
- Onko tässä pöydässä merimiehiä vaiko kauppiaita? Kysyn tutustuakseni seurueeseen paremmin.
- Kaikki tässä kaupungissa ovat kauppiaita. Merimiehet on halvempia ostaa muualta.
- Kaupungin omistavat ja asuvat siis laivanvarustajat ja kauppiaat.
- Suurin piirtein.
- Hankitteko kaiken elintarpeenne ostamalla muualta maailmasta? Enhän nähnyt tullessani peltoja, enkä karjalaumoja?
- Näin on. Miksi nyhjäisimme rystyset savessa, jotakin niukkaa peltopahasta, kun voimme kauppojemme päällisinä tuoda kaupunkiimme mitä ikinä tarvitsemme. Voimmepa vielä valikoida parasta laatua kutakin. Tietenkin se vaikuttaa vieraskuntalaiselta kalliilta mutta itse olemme tyytyväiset elintasoomme ja se riittää kaiken tarvitsemamme hankkimiseksi. Mitä muuta ihmisen tulisi kaupungiltaan pyytää?
- Olet oikeassa. Tarpeetontahan kaupungin on ajatella muita, mikäli sen asukkailla on asiat järjestyksessä.
- Tuskin tulet näkemään kaduillamme kerjäläistä tai taskuvarasta.
- Et varmaankaan, sillä ne kaikki tavataan heittää mereen, jos kohdalle osuvat. Osallistui keskusteluun toinen iloluontoinen mies.
- Kaupungistanne tuskin löytyy myöskään slummia?
- Ei todella, jollei laske virkamiesten asuinoloja slummeiksi. Ja taas pöytäseurue remahtaa maukkaaseen nauruun.
- Annathan anteeksi karkea leikinlaskumme, emme me toki niin pahoja ole, kun sinusta saattaa kuulostaa, olemme vaan mahdottoman vallattomia. Liian maistuvan viinin syytä kaikki.
Kerrohan millä asioilla kuljet näin kaukana kaupungistasi.
- Olen sotilasvaltuuskunnan matkassa, heidän asiastaan en ole perillä. Itse olen tutustumassa maahan, kansaan ja sen kaupunkeihin.
- Kuuluu siis Atlaan kaupungissa virkaetuihin matkustella?
- Opiskelen Akatemiassa ja teen matkallani työtä sen hyväksi.
- Oletko jonkinlainen tutkija?
- En varsinaisesti, mutta teen tavallaan tutkimusta. Haastattelen henkilöitä, jotka ovat vierasperäisiä valtakunnassa ja tutustun heidän oloihinsa.
- Hoo. Silloin tiedämme oivallisen esimerkin ja mallihenkilön. Liity seuraamme, olemme nimittäin kohta, näitten ruukullisten perästä, aikeissa lähteä hänen luokseen juhliman. Tänään hän nimittäin sattuu täyttämään vuosia ja joutuu, siitä maksuksi, kustantamaan meille melkoiset pidot.
Lähde, et tule katumaan tai moittimaan anniskelua.
- Miten se olisi mahdollista? Olenhan täysin vieras ystävällenne?
- Aina on joukossamme ollut vieraita. Mainitsemme hänelle, kuinka huvittava seuramies osaat olla ja vielä selvin päin. Mies ja pöytäseurue nauroi jälleen nokkeluudelle ja sai minut tuntemaan oloni entistä epävarmemmaksi. Kuulosti nimittäin siltä, että pilkalle ei tänä iltana tulisi loppua. Toisaalta mielenkiintoni on herännyt. Olisihan minulla oiva tilaisuus tavata kenties ainut hyvin toimeentuleva siirtolainen Azlanin valtakunnassa.

Viinin loputtua, raastaa seurue minut mukaansa ja minun on miltei pakko seurata heitä. Olen kahden miehen välissä ja uusien ystävieni ote vaikuttaa niin tiukalta, että jalkani tuskin koskettavat maata. Minusta tuntuu yhdentekevältä, olisinko pilkan kohde vaiko vieras tulevassa tilaisuudessa. Uteliaisuuteni on kohtaloani suurempi.
Kävelemme tuntemattoman matkaa kapeita, kääntyileviä kujia ja nousemme valaistuun porraskäytävään. Se on tosi upea. Ovea vartioivat jyhkeät mutta taitavasti veistetyt, sotilasasuiset patsaat ja seiniä kuvittavat monimuotoiset ornamenttikuviot. Välillä ne katkeavat johonkin maisemalliseen näkymään, jostakin tuntemattomasta kaupungista tai rakennuksesta. Näitä on varsinkin toistuvilla tasanteilla, joissa portaat ottavat uuden suunnan. Loppumattomilta tuntuneitten portaikkojen jälkeen tulemme ovelle, jota seurueemme ryskyttää mielestäni liioitellusti.
Väsymys on ilmeisesti yhdessä vahvan viinin kanssa aikaansaanut päähäni kuparipajan alun ja kaikki kovat äänet ovat tunnetusti haitaksi siinä tilanteessa.
Arvokkaasti pukeutunut musta mies avaa meille oven. Hän väistyy seurueen tieltä ja yrittäessäni esitellä kohteliaasti itseni hänelle, tempaistaan minut hihasta mukaan remuavaan joukkoon, joka taputtelee selkään toista, hieman vähemmän tummaa, lihavahkoa henkilöä.
- Vanha ystävämme kauppakettu Soskroi. Sydämellisimmät onnittelumme vanhenemisesi ja viisastumisesi johdosta.
- Mikäli onnittelut tulevat sinun olemattomasta sydämestäsi, ymmärrän pilasi. Vastasi puhuteltu.
- Pilasta tulikin mieleen oiva huumori- ja seuramies Allon, johon onneksemme törmäsimme matkalla luoksesi. Hänen kanssaan iltamme ei tule pitkäksi, olemmehan jo tähän mennessä nauraneet kohta kuunkierron edestä. Puristahan hänen kättään ja suutele poskiaan, olethan ystävänämme myös hänen ystävänsä.
- Teen neuvon mukaan lainkaan ajattelematta tilannetta sen syvällisemmin. Haluan vain peremmälle tutustuakseni tähän loisteliaaseen asuntoon, jossa kaikkialla kiiltelee kulta ja jalokivet ja seinille leviävät upeat maalaukset.
- Sillä lailla. Sanoi seurueeni kujeilija, nipistäen minua käsivarresta. Emmekös olekin tuoneet sinulle oikean herkkupalan?
- Nuori ystävänne miellyttää minua suuresti. Sanoi Soskroi, merkillisen imelästi.
- Käykää toki peremmälle, palvelijani tuovat kohta juomaa iloksenne. Tule sinä kanssani nuori ystävä. Voin esitellä sinulle taloa, koska näytät siitä kovin kiinnostuneen.
Soskroi tarttuu minua lempeästi käsivarresta ja johdattelee läpi valtavan asuntonsa. Seinän vierustoilla seisoo patsaita ja seinät riippuvat täynnään erilaisia koriste-esineitä ja ne kohdat, jotka sattumalta jäävät paljaiksi, on taidokkaasti maalattu syviksi maisemiksi jostain kuumasta maasta. Maisemassa kävelevät merkilliset eläimet ja kasvusto on tuntematonta lajeiltaan.
- Tämä on taloni pyhin. Sanoi Soskroi avaten raskaan punaisen verhon. Huone on vähintäänkin yhtä upea koristelultaan, kuin muutkin. Sen keskellä seisoo mahtava sänkyrakennelma kullattuine pylväineen. Pylväät on veistetty nuorten, jäntevien, alastomien mustien miesten muotoisiksi. Samoin huoneessa seisovat öljylamput ovat tällaisten patsaitten kannattelemia. Nyt minua alkaa huolestuttaa tilanne, sillä Soskroi katselee minua ylenpalttisen lempeästi, pitääkseen minua vain keskusteluseuranaan.
- Miksi näytät noin säikähtäneeltä nuori ystäväni? En aio sinulle mitään pahaa. Jatkakaamme matkaamme, toiset seurueestasi saattavat päihtyä liiaksi ennen ateriaa ja se harmittaisi minua suuresti, sillä olen varannut teille jotain mahdottoman herkullista. Minulta menisi hukkaan koko hupi, mikäli heidän arvostelukykynsä katoaisi viinin huuhtelemana.
Saavumme jälleen uuteen huoneeseen, jossa seurueen jäsenet makoilevat matalilla vuoteilla, pehmeitten tyynyjen keskellä ja nauravat tavoilleen uskollisina.
- Sieltähän kyyhkysparimme jo saapuukin.
- Olemme nääntyä nälkään. Sekö on tarkoituksesi Soskroi?

Isäntä taputtaa keveästi kämmeniään yhteen ja kohta juoksee joukko palvelijoita höyryävin astioin huoneeseen. Astioista sai kukin ottaa mielensä mukaan, tarjoiltua ruokalajia, hänelle ojennetulle hopealautaselle.
Kiinnitän huomiota vähäiseen määrään, jonka kukin lautaselleen ammentaa. Pidän sitä tapana, joten en itsekään tohdi ottaa enempää, vaikka vesi valuukin suuhun ruuan tuoksuessa edessäni herkullisesti.
Ruoka on tuoksunsa veroista ja minua suuresti harmittaa häveliäisyyteni annoksen suhteen. Kohta pikkuhiljaa, alkaa selvitä, miksi annokset kannatti pitää pieninä. Tuskin olen saanut lautaseni tyhjäksi, kun eteen kannetaan jo uusi, entistä houkuttelevamman tuoksuinen ruokalaji.
Vatsani alkaa täyttyä ja päänsärkynikin hälvenee kuin tuhka tuuleen. Kun alan mielestäni olla valmis lopettelemaan ja siirän lautastani kauemmaksi, edessäni olevalla pöydällä, nostaa isäntä varoittavasti sormen pystyyn. Hänellä on siis vielä jotakin tarjottavaa, jota jokaisen vieraan tulee maistaa.
Loikoilen mukavasti pehmustetulla vuoteella. Niin mukavasti, että sil­miäni alkaa vastustamattomasti painaa. Hiljainen, omalaatuinen musiikki, joka kantautuu jostakin kaukaisesta huoneesta, tylsistyttää muutoinkin unelle altista mieltä. Kun kaikki ovat lopettaneet ateriansa, taputtaa isäntä jälleen käsiään. Eteemme ilmestyy palvelijoita, kukin pientä ruukkua kantaen. Astiassa on muutamia vaaleita, ties millä tavoin valmistettuja, ties mitä otuksia ja maistan yhtä uteliaana. Ensimmäinen suupala tuo mieleen, jonkin kaukaisen muiston. Maiseman kotikylästä. Isäni majamme edessä, juuri metsältä tulleena. Iloinen hälinä hänen saapumisensa johdosta ja nämä tuliaisiksi tuomansa herkkupalat.
Vieraat maiskuttelevat kuuluvasti, osoittaakseen mielihyvänsä tarjoillusta herkusta. Isäntä ryhdistäytyy itseensä tyytyväisenä ja kysyy rykäisten.
- Tunnetteko herkun? Osaako kukaan teistä nimetä sitä? Seurue pudistelee yksimielisesti päätään tietämättömyytensä merkiksi ja kehottaa tuomaan lisää tätä mainiota jälkiruokaa.
- Onko se jokin meren elävä? Kysyy seurueen suupaltti. Kun hiljaisuus jatkuu ja muita ehdotuksia ei tuntunut tulevan, aloitan minä, hyvin varovaisesti, koska en toki ole asiastani aivan varma.
- Elin tässä juuri kappaleen lapsuuttani uudelleen, kaukana kaksoismantereella. Isäni toi mielestäni juuri näin taivaalliselta maistuvan makupalan tuliaisiksi metsästä. Se oli erään kovakuoriaislajin toukka.
- Toukka! Huusi epäuskoisen näköisenä suupaltti ja posket, sekä silmät päästä pullistellen oksensi edessään olevaan oksennusastiaan.
Oksentamisessa ei ole sinänsä mitään tavatonta maittavan ruokailun yhteydessä. Ainoastaan tällainen tilanne voitaisiin tulkita isännälle loukkaavaksi. Oksentelu oli sangen tarttuvaa ja nekin, jotka olivat taistelleet urhoollisimmin vatsaansa vastaan, joutuivat antamaan periksi.
En ymmärtänyt ystäviäni, mutta en myöskään voinut olla huomaamatta Soskroin tyytyväistä hymyn pilkahdusta. Tämä oli ilmeisesti tarkoitettukin pieneksi piristäväksi pilaksi hänen taholtaan.

- Mainiota. Eikö joukossamme ollut kuin yksi todellinen herkuttelija ja pitotaidon arvostaja? Sama huone, jossa vielä hetki sitten maiskuteltiin tyytyväisinä, on nyt täynnä pahoinvoivia ihmisiä. Tämähän ei ollut suinkaan kalliin, harvinaisen herkkuni tarkoitus.

Isäntä taputtaa jälleen käsiään ja palvelijat korjaavat löyhkäävät oksennusastiat pois ja sytyttelevät entisten suitsukkeitten lisäksi tukun uusia.
Eteemme kannetaan mahtavat tarjottimelliset raikkaita, minulle tuntemattomia hedelmiä, joista valitsen mieleiseni aivan ulkonäkönsä perusteella ja syön verkalleen. Soskroi siirtyy viereeni ja aloittaa varsinaisen keskustelun.Puhe oli ollut vaimenneena miltei koko ruokailutapahtuman ajan. Olisihan ollut epäkohteliasta antaa mielenkiintonsa vaellella keskustelun koukeroissa, tarjotun ruokanautinnon aikana.

- Mistä sanoitkaan olevasi kotoisin? Kysyi Soskroi.
- En tiedä kotipaikkaani kovin tarkoin. Sen verran olen saanut selville kyselemällä ja kartoista, että syntymäkyläni sijaitsee jossakin kaksoismante­reen maakannaksella, tai siitä työntyvässä niemessä. Joen muistan, joka virtasi kotikyläni vieressä ja vuoriston silhuetin, joka kohosi aarniometsän takana.
- Muistosi lienevät vähäiset kodistasi. Minkä ikäinen olit, kun tulit Azlanille?
- Olin luullakseni viiden tai kuuden vuodenkierron. Anteeksi, että keskeytän, mutta minäkin olen jo pitemmän ajan yrittänyt arvuutella, mistä päin hän on kotoisin?
- Unohda kohteliaisuus keskustelustamme, olemmehan kohtalotoverit, jos näin dramaattisesti asian saa ilmaista. Itse tulin kaukaa Falassameren kauriin puoleiselta rannalta. Vuorimaasta, jonka vuorenrinteet kasvavat miltei yhtä sankkaa jo komeaa seetrimetsää, kuin Azlanissa. Olin vain neljän, enkä muista senkään vertaa vanhemmistani, saatikka kotimaastani. Kaiken olen kuullut kasvatusvanhemmiltani, jotka olivat hyvin rakkaita minulle ja auttoivat minua kaikessa. Heillä ei ollut omaa lasta ja hellivät minut piloille.
Olet varmaankin ihmetellyt, kuinka olen koonnut varakkuuteni?
- Se on ollut kieltämättä mielessäni.
- Kun olin naimaikäinen, hankkivat kasvatusvanhempani minulle vaimoehdokkaan eräästä rikkaasta perheestä. Tyttö oli lisäksi mielestäni sopusuhtainen ja saatoin ajatella jakavani elämäni hänen kanssaan.
- Onko tämä kaikki perintöä?
- Ei suinkaan. Minulla oli voimakas tarve näyttää mihin pystyisin myös itse, omista ansioistani ja sijoitin vaimon kautta perimääni omaisuutta laivanvarustukseen ja kauppaan.
Täkäläiset kauppiaat olivat niihin aikoihin varovaisia, eivätkä useinkaan omistaneet omia laivoja, vaan vuokrasivat laivan miehistöineen laivanvarustajilta. Tämä oli suuri menoerä muutoin kannattavassa kaupassa.
Ostin siis omat laivat ja pestasin niihin taitavan päällystön ja miehet, alu-eilta ja kaupungeista, joissa tiesin parhaita merenkävijöitä olevan saatavilla. Kuhunkin kauppa-alukseen pestasin myös kauppiaan, sillä kapteeni tai merimies ei ole kauppias. Lisäksi olin valinnut miehistön siten, että siellä oli aina joku, joka puhui sen alueen pääkieliä, joilla kauppaa laivallani tein.
Itse kuljin myös laivojeni mukana ja opiskelin kaupankäyntitapoja ja keinoja sijoitusten kartuttamiseksi.
Nämä tämän iltaiset vieraani ovat kauppiaitani. Melkoista rosvojoukkoa, mutta eteviä kaupanhierojia.
Kaupungista puuttui alkuaikoina myös telakka mutta olen rakennuttanut itselleni sellaisen vuoristoiselle rannalle, erääseen lahteen kaupunkia vastapäätä. Vuokraan toki kernaasti sitä muillekin laivanomistajille, kun omat laivani ovat merillä.
- Niin, satamannehan on kovin vaatimaton.
-Totta. Se ei ole suunniteltu suurta laivastoa varten ja siksi nykyään on laivoja lepuutettava kaupunkimme edustan vesissä. Se on toki aivan turvallista, sillä syvyyttä riittää vuorovesien kulkea ja aallonmurtajavalli, joka on osittain luonnon perua, estää raskaimpien myrskyjen vaikutuksen.
Satamassa puretaan ainoastaan lasti. Emmehän käy kauppaa kuin murto osalta tämän oman kaupunkimme kanssa. Yleensä vain verojen huojennukseksi. Pääosa kaupankäynnistä tapahtuu suurten maksukykyisten kaupunkien ja edullisten raaka-aine satamien kesken. Otamme kaiken mahdollisen irti siltä väliltä.

Keskustelumme oli mielenkiintoinen mutta matkan rasitukset painoivat silmiäni ja ymmärtämättä, miten ja koska se oikein tapahtui, sammuin sohvalle.

Herään aamuauringon kajastukseen, enkä suinkaan sotilasvaltuuskuntamme majapaikassa. Sateenkaaren värisistä, ohuen läpikuultaviksi hiotuista ja pitsileikkauksin koristelluista ikkunoista, näkyy nousevan päivän kajo.
Katselen ympärilleni ja yritän muistella missä oikeastaan olen. Aivan. Eilen illalla olimme keskustelleet viimeksi kauppias, laivanvarustaja Soskroin kanssa ja olen siis jossakin hänen suunnattoman asuntonsa huoneista.
Huone on viihtyisä. Ei yhtään niin raskaasti koristeltu, kun mitä yleensä hänen huoneensa olivat olleet. Pikemminkin tämä on hillityn, arvokkaan askeetti. Huonekorkeus on miellyttävän matala ja seiniä kiertävät maalaukset henkivät syvää rauhaa. Aiheiltaan ne kuvailevat mielikuvituksellisen hauraita puutarhamaisemia hentoine väreineen. Huone lienee ollut joskus naisen käytössä.
Nousen vuoteeltani ja astun vaaleitten verhojen peittämälle ovelle. Ovi on koko korkeudeltaan taitavaa pitsileikattua läpikuultavaa kiveä. Avaan oven ja astun aidatulle tasanteelle, jolta aukeaa huimaava näköala merelle, yli muutaman talon katon.
Olen auringon nousun puolella, ja kilven suunnassa näkyy meri. Miekan suunnassa uinuvat utuiset vuoret, joiden takaa on aavistettavissa auringon verkkainen herääminen.
Soskroi astelee viereisestä ovesta myös parvekkeelle ja toivottaa minulle kaikkea hyvää alkavalle päivälle. Kiitän häntä kohteliaasti illan anneista ja pahoittelen tahditonta uupumustani, joka oli vienyt tahdostani niin nololla tavalla voiton.
Soskroi ilmoittaa ymmärtävänsä tilanteen. Olenhan nuori ja tottumaton rankkaan juhlintaan. Varsinkin kun olin juuri saapunut kaupunkiin raskaalta matkalta.

- Missä vaimosi on? Kysyin arasti, sillä emme olleet nähneet häntä koko iltana.
- Vaimoni asuu vastaavaa huoneistoa rakennuksen toisessa päässä. Meillä ei ole enää paljoakaan tekemistä keskenämme. Olemme kasvaneet toisistamme erilleen.
Se ei ole merkillistä, sillä lapsemme ovat maailmalla ja itse olen ollut kauppamatkoilla miltei koko elämäni. Kun lapset aikuistuivat, en enää tuntenut heitä. Vaimoni syytti minua usein huonoksi isäksi ja kun hän ryhtyi syyttämään minua huonoksi aviomieheksi, en enää ymmärtänyt, mitä tekemistä meillä olisi toistemme kanssa.

Nojaamme vieretysten kaidetta vasten, kun Soskroi tokaisee yllättäen.
- Olisit voinut mainita olevasi pappi.
Säpsähdän. Miten hän voi tietää salaisuuteni? Oliko Soskroi kenties omin käsin riisunut minut vuoteeseen? Muistin merkillisen makuuhuoneen, joka vies­ti kaikkialta mieltymystä poikiin. Oliko hän kenties käyttänyt minua jotenkin hyväkseen kuluneen yön aikana?
Kasvojani luultavasti punottaa korvia myöten. En pysty enää seisomaan hänen vierellään, vaan syöksyn takaisin huoneeseen, pukeudun omaan viittaani ja ryntään huoneesta.
Etsin tietä ulos, toivottomalta tuntuvan huonesokkelon läpi, kunnes törmään palvelijaan, joka ystävällisesti saattaa minut labyrintistä ulko-ovelle.

Kadulla on pysyvä hämäryys. Loppuun palaneet öljylyhdytkään eivät auta kulkijaa. Ainoa tapa, olla törmäämättä seiniin, on kulkea niitten vierustoja kädellä tunnustellen. Lopulta silmät tottuvat hämärään ja auringon nousukin lisää valoa syviin katukuiluihin.