Äitini, Lahja Kuukkanen, syntyi Helsingissä 6.2.1919 ja kuoli Helsingissä 26.5.2010, 91 vuoden ikäisenä. Hän oli sairastanut pitkään sekä selkäänsä että dementiaa. Dementia saattoi osittain johtua vahvasta lääkityksestä. Selkä leikattiin, koska osteoporoosin haurastuttamat nikamat olivat alkaneet pettää ja painoivat selkähermoa. Selkärankaa tukemaan asennettiin tukirauta, joka jätettiin paikoilleen. Säryt eivät kuitenkaan loppuneet leikkauksen myötä, joten hän sai vahvaa särkylääkitystä. Sitä lievennettiin ajan myötä. Toipumisen alkuvaiheessa äiti sai ilmeisesti myös lievän aivoinfarktin, koska häneltä katosi Juhan lähimenneisyys. Eräänä iltana hän ryntäsi naapuriin kyselemään Juhan perään, kun tämä ei ollut tullut vielä kotiin ja kello oli jo paljon. Naapuri tyynnytteli ja selitti, että Juha asui perheineen muualla. Tätä äiti ei uskonut. Vielä 90-vuotis-päivillään, kun Juha esitteli vaimonsa, äiti sanoi, "älä höpsi".
En ole kuullut kertomuksia äidin varhaislapsuudesta. Nuorena teinityttönä hän oli oman äitinsä eli Iida-mummin pitämässä työmaakahvilassa apulaisena. Kahvila tai kahvila-ruokala toimi kaupungin varikolla. Kysyin joskus äidiltä ja myöhemmin myös Heli-tädiltä, missä varikko sijaitsi? Asia ei selvinnyt uudelta kartalta, koska vanhat käyttivät alueesta sellaista nimeä, jota ei enää tunneta. Myöhemmin olen kuullut, että Paciuksenkadun varrella, mäen notkelmassa on ollut Helsingin kaupungin varikko. Paikka tunnettiin lisänimellä "Putkinotko". Suurin piirtein sen paikalla kohoaa nykyinen Allergiatalo. Jossain Ruskeasuolla varikko joka tapauksessa oli.
Tuolla Ruskeasuon alueella, Allergiatalosta koilliseen noin 500 metriä, sijaitsi myös Sähkölaitoksen varikko, josta ostin vanhan kuparisen katuvalaisimen nuorenparin keittiöömme. Sähkölaitoksen vanha kivitalo on edelleen paikoillaan, ja rakennus on mitä ilmeisimmin suojeltu ja hyvästä syystä. Pidin sitä kauniina jo ensikertaa siellä käydessäni, vaikka talo oli päästetty jo tuolloin kovin rempalleen.
Laakson sukua oli paljon töissä kaupungilla. Akusti-ukki (August Laakso) oli ensimmäinen, joka sai työpaikan Helsingin kaupungin varastonhoitajana. Kuulemma siitä syystä, että hänellä oli erittäin kaunis käsiala. Hän suositteli sen jälkeen kaikki poikansa sekä vävynsä Villen kaupungille töihin. Työsuhde-etuihin kuului tuolloin myös asunto Kirstinkadulla. Siellä Laakson suku asui parhaimmillaan kolmea 35 neliön suuruista, huoneen ja keittokomeron hellahuoneistoa. Neljäs Laakso oli Taunon perhe, mutta he eivät ole meille sukua.
Joskus äiti kertoi tarinaa isänsä Augustin kitsaudesta. Äidillä oli reikiä hampaissa eikä Akusti-isä antanut rahaa hammaslääkäriin. Ukin mielestä hampaat jouti revittää pois. Äiti kuitenkin piti päänsä ja meni omin luvin hammaslääkärille, korjautti hampaansa kuntoon ja toi isälle mojovan laskun. Tunnollisena miehenä ukki maksoi laskun, luultavasti omia tekohampaitaan kiristellen.
Äidin nuoruusvuosilta on myös perhevalokuva Mustikkamaan rannalta, jossa perhe kävi usein kesäretkellä. Mustikkamaalle soudettiin salmen yli Sörnäisistä. Kenen veneellä, ei ole tiedossa. Kaiketi joku pienestä maksusta souti tai ajoi moottorilla retkeilijöitä kaupungista saareen. Äiti ja muut Kirstarin lapset kävivät uimassa myös Hietsun rannassa, joka oli toisella puolen kaupunkia. Bussi- tai raitsikkarahaa ei Augusti-isältä hellinyt, joten matka taitettiin jalkaisin. Se oli varmaan Lahjan onnellisinta teininuoruutta, ennen poikaystäviä.
Äiti tapasi Viljonsa Vallilan sosdem-nuorissa. Tästä piiristä muodostui äidille elinikäinen, rakkaitten ystävien joukko: Lemmikki, Salme, Kaija, Eeva, Aili ja Helvi; he kaatuilivat sittemmin viikatemiehen edessä yksi kerrallaan ennen äitiä. Äiti oli se viimeinen tervaskanto kaskessa, joka jaksoi sinnitellä 91 vuoden ikään.
Myös Viljo asui Vallilassa. Riiuureissuista ei tullut pitkiä, ennen kuin Viljo muutti Tammelundiin eli Tammisaloon valmistuneeseen omakotitaloon. Kihloihin pariskunta meni 1938. Tammisalosta on olemassa kuvia, joissa nuoripari mm. pyöräilee Tammisalon maastossa ja myöhemmin pitelee Heimo-esikoista sylissä Toivo ja Klaara Kuukkasen vehreällä pihalla Ruonasalmentiellä. Samoilta ajoilta löytyy kuvia myös Lahjasta Karkkilassa. Karkkilassa asui Augustin siskon eli Inkerin suku.
Sotavuosina äidin ja isän tiet erosivat, kuten niin monen muun nuorenparin tie. Isä lähti rintamalle sinne jonnekin, äiti matkusti valmistamaan sotilaille vaatteita ja muuta lämmikettä ankaran talvisodan varalle. Äiti oli ammatiltaan ompelija. Opettaja olisi halunnut, että äiti jatkaisi oppikoulussa, mutta Lahja itse ei välittänyt opiskelusta, vaan halusi oikeisiin töihin mahdollisimman nopeasti. Hän piti kauniista vaatteista ja oli haaveillut ilmeisesti jo pitkään ompelijan ammatista. Äidin kiinnostus kauniisiin vaatteisiin näkyy kaikissa hänestä otetuista valokuvista, kuten myös hänen kädentaitonsa niiden valmistamisessa. Kaupasta ei tuohon aikaan kolttuja työläisperheen tyttärelle osteltu.
En osaa sanoa, aloittiko äiti ompelijana jo sodan aikana, mutta viimeistään välirauhan aikana se ilmeisesti tapahtui. Hän pääsi rouva Kurton ompelimoon harjoittelijaksi ja sai pian myös omia ompelutehtäviä. "Juoksutyttönä" äiti vei valmistuneita vaatteita asiakkaille; nämä kiinnittivät huomiota tytön kauniisiin asuihin, jotka hän myönsi itse suunnitelleensa ja ommelleensa. Toisenlaisissa olosuhteissa vaatesuunnittelijan ja ompelijan urasta olisikin voinut tulla upea. Työt ompelimossa jatkuivat omankin tietämäni mukaan sodan jälkeen vielä vuosia. Nuoripari edusti köyhää työväestöä pula-ajan Suomessa. Isä oli töissä toimitsijana Nuorisoliitossa ja palkka tuskin oli hääppöinen.
Muistan, että äiti ja me lapset vierailimme rouva Kurton luona Ruoholahdessa. Mieleeni jäivät hänen komea gramofoninsa, sen suuret mustat savikiekot ja niiden kauniit His Master's Voice –etiketit. Levyjen ääniraidat välkehtivät kaikissa sateenkaaren väreissä. Etiketin söpö koira kuunteli suuren gramofonitorven vieressä pää kallellaan. Kurton gramofonin torvi oli musta ja vaatimattomamman kokoinen verrattuna levyn etiketissä kiiltelevään laitteeseen, mutta oikea grammari oli silti poikalapsen silmissä lumoavan ihmeellinen. Itse en saanut grammariin koskea, mutta jokin levy siihen malliksi laitettiin pyörimään. Vetoa piti veivata kammesta, joka oli grammarin kyljessä.
Äiti ja isä avioituivat 1940, ja soveliaan ajan kuluttua vuonna 1941 heille syntyi sodan melskeissä poika, Heimo. Hän oli esikoisena rakas lapsi ja häntä kuvattiin runsaasti. Albumissamme oli vedosarkillinen pieniä suloisia hörökorvia lampaantaljalla istumassa. Kuvista yksi oli suurennoksena. Iida-mummi paimensi ja paapoi ensimmäistä lastenlastaan piloille asti, jos vain kiinni sai. Harvemmin sai. Puurokin syötettiin Vallilan Linnanmäen kallioilla pojan perässä juosten.
Äiti oli jatkosotaa paossa Savossa. Sodan jälkeen vierailimme hänen kanssaan siellä usein. Savossa asuivat Iida-mummin siskot Mari ja Josefina. Sodan aikana nuori perhe sai Savosta myös avustuspaketteja pahimpaan nälkään. Heli-täti muistaa sotavuosina kerran vieneensä Heimon pommituksia pakoon Selkiin. Siellä asui Allar-setä. Allar Kiviniemi oli August-ukin sukulaisia. Taisi olla serkku. Heimo oli jo sen verran iso, että jaksoi itse kävellä kolmisen kilometriä pakkasessa, kuten Heli muisteli. Allarilta August osti myöhemmin kesähuvilatontin. Sinne rakennettiin oikein talo, jossa vietimme useita lapsuudenkesiä.
Hieman ennen sodan alkamista avioon astunut nuoripari muutti asumaan Brahenkadulle Aukusti-ukin ostamaan sijoitusasuntoon Läntinen Brahenkatu 10:ssä. Perheen hammashuollosta oli näköjään säästynyt kosolti sijoitettavaa. Lainaa August karttoi kuin ruttoa, asunto oli käteisostos. Tarina kertoo, että ennen sotia Augustille olisi tarjottu maa-alueita 50 pennin neliöhintaan Lauttasaaresta, joka tuolloin vielä oli ihan oikeasti saari. Augusti ei ostanut, koska olisi joutunut ottamaan lainaa. Sijoitus olisi kyllä kannattanut korkoineen.
Helsingin pommitusten aikana Brahenkadun asunnon ikkunat tulivat helisten sisään. Onneksi Lahja ja Heimo olivat pommisuojassa. Lomalle päässyt Vili-isä korjasi hajonneen ikkunan Heimon ihaillessa isänsä osaamista. Tästä tapauksesta Heimo on itse kirjoittanut tarkemmin omilla sivuillaan (http://heimo.webcag.fi).
Brahenkadulla kokoontui myös Nuorisoliiton ystävistä koostunut ompeluseura. Muistan itse erään kerran, kun joukko leikkeli Nuorisoliiton jostakin tapahtumasta jääneitä punaisia viirejä matonkuteiksi. Viirit tuoksuivat silkkipainovärille ja niistä leikattiin kauniita, hopeanhohtoisia lippunauhoja. Muistan nauhoista valmistetut puna-valkokirjavat matotkin. Myös ne muuttivat aikanaan Vartiokylään ja olivat meidän poikienhuoneen lattialla vielä vuosia. Äiti oli saattanut Hannu-pojan maailmaan vuonna 1947, kuusi vuotta Heimoa myöhemmin. Silloin elettiin jo rauhan aikoja. Elintarvikepula oli vielä arkipäivää, mutta nälkää ei kuitenkaan nähty. Isoveli Heimo aloitti opintiensä Brahenkadulla, Aleksis Kiven kansakoulussa, ja teki siinä ohessa runsaasti kolttosia, kuten olemme saaneet hänen muisteluksistaan lukea.
Vartiokylässä Lahjalla ja Viljolla oli rintamamiestontti. Alussa tontilla oli pieni parakkielementeistä koottu puinen punainen mökki. Se näkyy Vartsika-sivuilla olevassa kuvassa, jossa varsinaisen talon kivijalkamonttua aloitellaan talkoovoimin. Kaikki alueen talot rakennettiin talkoo-periaatteella. Mökissä oli priimuskeitin ja puuhella. Vuoteena oli isän rakentama kerrossänky, jonka yläkerroksessa me pojat saimme nukkua.
Äiti hoiti palstalle hiljalleen kasvavaa puutarhaa ja kasvimaata, poikiensa ansiollisella avustuksella. Isä Viljo oli paljon poissa kotoa ammattinsa vuoksi. Puutarhanhoito kiinnosti myös Viljoa, ja hän leikkasi pensaita ja ruohoa, käänsi ja istutti perunat alkuvuosina, rakensi piha-aitaa ja kunnosti ajotietä aina, kun oli kotona ja ehti. Puutarhasta ja kasvimaalta äiti säilöi ja hillosi talteen vuoden vitamiinit ja ruokaperunat. Nauriita ja lanttujakin oli alkuvuosina, koska muistan, että Heimon kanssa paistoimme niitä perunapellolle sytytetyssä nuotiossa. Jos muuta ei ollut tarjolla, paistoimme perunoita, ja Heiska tietysti paistoi sammakon.
|
Äiti oli aina tyylikkäästi pukeutunut. Hän oli ammatiltaan ompelija ja vaikka kankaistakin oli hänen nuoruudessaan pula, aina hän jostain kangasta löysi vaatteisiin. Itselleen ja omilleen..
Lahja-äiti Kurton ompelimon tyttöjen kanssa yhteiskuvassa Kaivopuistossa. Lahja keskellä. Häntä kaulaileva neitokainen saattaa olla Vieno Keto. Kurton ompelimo sijaitsi Kaivopuston lähikortteleissa.
Äidille olivat ystävät hyvin tärkeitä. Siitä oli mm. osoituksena "Lahjan päivä" eli äidin nimipäivä. Silloin olivat kaikki naapurit ja tuttavat tervetulleita Lahjanpäiväkahville ilman ennakkovaroitustakin. Äiti toimi aktiivisena emäntänä myös edellä mainitussa ompeluseurassa. Hän kutsui usein kylään myös parhaita naapureita milloin mistäkin syystä tai syyttä. Monet vaput vietettiin kotona vierasjoukon säestyksellä. ”Anna kengän tämän mennä eteenpäin" kaikui aamutunneille ja kenkä jyskäsi lattiaan. Nuorisokin sai valvoa pitkään ja pakko olikin.
Äiti oli hyvä ruuanlaittaja. Kotiäitinä hän pystyi järjestämään jopa isän kutsumille, ammattiyhdistystoimintaan liittyneille vieraille komeita päivällisiä. Myös rapujuhlat pidettiin usein kotonamme ja aina oli vieraita paikalla. Muistan joskus itse silkillä painaneeni ravunkuvia valkoisiin rapuliinoihin. Äiti leipoi maukasta pullaa kerran viikossa. Leivontapäivänä piti meidän lasten aina saada uunilämmintä pullaa ja kylmää maitoa, tietysti. Vanhentuneesta pullasta tehtiin köyhiä ritareita oman mansikkamaan hillolla höystettyinä.
Raskas ammattiyhdistystoiminta vei Viljo-isän yhä useammin alkoholin pariin, ja vuonna 1971 Lahja ja Viljo muuttivat erilleen. Vartiokylän talo pantiin myyntiin. Äiti osti talosta saamallaan osuudella ja lisälainalla osakkeen Humikkalantieltä. Laina oli myös korkoineen maksettava, joten hän haki aktiivisesti töitä. Työn saantia vaikeuttivat lukuisat kotiäitinä vietetyt vuodet ja ikä. Heimo sitten palkkasi äidin myymäläapulaiseksi Sähköpuotiinsa. Hän arveli aluksi, ettei äitimuori selviä niin teknisestä myynnistä, mutta toisin kävi. Äiti oppi erittäin nopeasti kaiken tarpeellisen lampuista ja niiden kannoista, pattereista, valaisimista ja sähkökytkennöistä, partakoneista ja kaikista muistakin myynnissä olleista laitteista.
Myöhemmin äiti pääsi Sokoksen sähköosastolle myyjäksi Sähköpuodin työtodistuksen ja reippaan sosiaalisen luonteensa ansiosta. Hän oli osastollaan erittäin pidetty ja pystyi lisäksi opastamaan nuorempia myyjiä sähkölaitteiden saloihin, voittipa valaisinten myynnistä jopa palkintomatkan eräänä vuonna. Hän sai myös useampana vuonna myymäläpäälliköltä joululahjavalaisimen oman valintansa mukaan.
Kun äiti siirtyi eläkkeelle, hän säilytti sosiaalisen vireytensä hyvin pitkään. Hän kävi teatterissa, oopperassa ja uimassa sekä matkustelikin jonkin verran, kun sukan varteen oli sen verran säästöjä kertynyt. Siihen aikaan seuramatkat olivat halpoja. Selkäsairaus hidasti kuitenkin kulkua ja sen mukana menot vähenivät. Myös ystävättäret ja saman ikäiset naapurit ja tuttavat kaatuilivat ympäriltä. Äiti jäi eristyksiin Humikkalantien asuntoonsa. Ystävällinen naapurinrouva Pipsa kävi äitiä päivittäin katsomassa ja siivosi viikoittain huoneiston, koska palkalliset siivoojat olivat niin huonoja. Äiti oli aina ollut itse erittäin siisti, ja kotona voivat lapset vapaasti ryömiä sänkyjen alustoissa eikä pelkoa villakoiran kohtaamisesta ollut. Naapurissa asunut kampaaja kävi leikkaamassa ja kähertämässä äidin tukan. Vaikka tukka oli harventunut, äiti piti siitä huolta ja halusi, että hiukset olivat kammattuina ja muutenkin siistissä kunnossa.
Dementia haittasi myös ystävyyssuhteita. Samoin huono kuulo. Viimeisinä vuosina äidin Heli-sisko valitteli minulle, ettei sille Lahjalle kannattanut enää edes soittaa, kun se ei mitään kuule. Huutaa vaan haloota ja sulkee puhelimen. Äidillä oli puhelimessa vahvistin. Helillä oli itsellään vaikea sokeritauti ja astma, joten hänen omakin liikkumisensa oli erittäin vaivalloista. Äidin kuulemista haittasi myös se, ettei hän pitänyt kuulolaitteesta ja otti sen aina pois, kun vain onnistui. Juha oli asiasta hyvin tarkka ja laittoi kuulokojeen paikoilleen aina, kun kävi äidin luona tervehdyskäynnillä.
Juha hoiti raskaat viikoittaiset ostokset ja Pipsa päivittäiset pikkuostokset. Itse kävin joka viikonloppu viihdyttämässä äitiä tunnin parin verran. Joimme tradition mukaan kahvit. Äiti sanoi yleensä heti tullessani, että voi voi, kun minulla ei nyt satu olemaan mitään tarjottavaa, kun en itse kauppaankaan pääse. Toin aina pullat mukanani, ja hän oli siitä hyvillään. Äiti oli aina iloinen tullessani, mutta kun jutun aiheet vähenivät, hän alkoi väsyä ja saattoi yhtäkkiä mennä vessaan ja sitten sänkyyn. Vahvat särkylääkkeet verottivat vireyttä, vaikka niiden annostusta oli jatkuvasti hiljalleen pudotettu. Marian mukanaolo oli äidille aina eritystapaus, Maria kun oli mummin tyttö. Mariakin oppi puhumaan kuuluvalla äänellä ja kohti äidin kasvoja. Äiti hahmotti ilmeisesti myös huulten liikkeitä, koska se aina auttoi.
Äidin vei keuhkokuume ja sairaalahoito. Ensimmäisen kerran hänet palautettiin sairaalasta puolikuntoisena, ja hän alkoi valittaa tuskissaan heti, kun oli päässyt omaan sänkyyn. Juha ja Heimo olivat äitiä kotiuttamassa ja soittivat ambulanssin takaisin. Äiti joutui Herttoniemen sairaalaan, jossa hän aluksi pärjäsi suhteellisen hyvin. Pääasiassa siksi, että hän toivoi pian pääsevänsä takaisin kotiin. Kerran pois lähtiessäni hän pyysi soittamaan ennen seuraavaa tuloani, jos hän vaikka ei enää olisi täällä - etten tule turhaan. Toisella kerralla, kun äiti tivasi, miksei hän pääse kotiin, kysyin: "Kuka sinua siellä hoitaisi? Täällä sinulla on hoitajat aina lähellä". Äiti vastasi: "Kotona hoitavat äiti ja isä tietenkin".
Minulle tuli tästä keskustelusta ontto olo; ymmärsin, että loppu oli lähestymässä. Äitiä ei siis todellisuudessa vienyt keuhkokuume, vaan häneltä loppui elämänhalu. Sairaala ei ollut hänelle oikea paikka. Äiti kieltäytyi lääkkeistä ja ruokinnasta. Hän oli tehnyt aikanaan, täysissä sielun ja ruumiin voimissa, kirjallisen hoitotestamentin, jossa hän kielsi pakkohoidon. Äiti kuoli rauhallisesti Juhan ja minun läsnä ollessa Herttoniemen sairaalassa toukokuun lopulla. Kesän kynnyksellä.
Äiti pääsi viimein kotiin, oman äidin ja isän luokse.
Muisteli äitiä, Hannu Kuukkanen
Lahja Kuukkasen albumista >
Kuvia äidin Nuorisoliiton ajoilta>
|
