Ensimmäiset muistot isästä ovat Brahikselta, kun hän lennätti minua jalkojensa päällä Hetekassa. Tehtiin huimia temppuja. Tuntemukset olivat ihan kuin myöhemmin Brahiksen naapurin, Lintsin kieputtimissa. Silloin isä tuntui läheiseltä ja turvalliselta. Brahikselta on myös seuraava muisto: pääsin isän kanssa Nuorisoliiton toimistoon, isän duunimestaan. Kolmantena on se Vartsikan reissu, kun taloa rakennettiin.
Kerran kouluaikana pääsin isän mukana käymään Jyväskylässä. Se oli työmatka, mutta käväisimme samalla sukulaisissa kahvilla. Silloin lensin ensimmäisen kerran; se tapahtui silloisen Aero Oy:n Convair Metropolitan kaksipotkurisella koneella. Sain istua ikkunapaikalla, josta näin maisemien lisäksi siiven ja oikean moottorin. Siiven ohjauslisäkkeet ja niiden liikkeet hypnotisoivat tekniikasta kiinnostuneen pikkupojan. Ammatinvalintakokeiden perusteella minusta piti tulla insinööri, vaan eipä tullutkaan. ei liioin isän jälkiä seurannut poliitikko. Minusta tulikin mainosmaakari, tietokonegraafikko ja median erikoistutkija.
Isä jäi vähäisten yhteisten hetkien vuoksi etäiseksi ja aikaa myöten yhä kauemmaksi, koska joutui uran kehittyessä olemaan yhä enemmän poissa kotoa. Oli neuvotteluja ja oli matkoja. Oli virallista edustamista. Kuin hyvittääkseen huonoa omaatuntoa, isä toi matkoilta meille lapsille runsaat tuliaiset. Meillä oli mm. komea Fleichmannin rautatie, jota käytiin jopa esittelemässä jossain Munkkivuoren ostoskeskuksen nuorisokerhossa. Se täytti melkein parin pingispöydän pinta-alan. Taisi se kerran olla Kontion majallakin nuorison ihmeteltävänä.
Kun isä siirtyi Suomen Metallityöväen Liittoon, hän muuttui kuin eri ihmiseksi; kasvoille tuli ammattiyhdistyksen naamari. Muistan erään kerran kun olimme Vartiokylän paikallisen SosDem yhdistyksen kokouksessa, jota isä veti. Kokouksen yhteydessä eräs vartiokyläläinen kysyi isältä, muistiko tämä hänet eräästä toisesta tilaisuudesta. Isä tokaisi: "Seurakunta tuntee papin, mutta pappi ei tunne seurakuntaa". Ammattiyhdistysjohtaja voi olla auktoriteetti, mutta silloin hän myös joutuu valitsemaan sanansa ja varsinkin tavan millä sanat sanoo. Isältä ei puuttunut sanavalmiutta, mutta ainakin välillä harkinta näytti olevan kateissa.
Isä ei poliittisesta urastaan juuri kertonut. Kaikki mitä kotona sain tietää, tuli sivulauseina tai aikuisten keskusteluista vahingossa kuultuna, pienten kattiloiden korvien kautta.
Äidin kertoman mukaan Vallu (Valdemar Liljeström) oli sanonut isälle, että vesipojat eivät voi olla mukana neuvotteluissa. Niissä juodaan vastapuoli pöydän alle. Siksi myös MTL:n edustajien työvelvollisuuksiin kuului tuohon aikaan juominen. Yleensä juotiin työnantajien tai oman talon laskuun, mutta aina eivät nämä piikit riittäneet. Varsinkin politiikkaa tehtäessä paloi myös omaa rahaa.
Kun sosialidemokraattinen puolue hajosi, isä valitsi skogilaisten eli TPSL:n (Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton) rivit. Isän nosteena toimi hänen oma isänsä T.J. Kuukkanen, joka oli SML:n liittovaltuuston pitkäaikainen puheenjohtaja ja ammattiyhdistysliikkeen vasemman laidan vahva vaikuttaja, oikeitten duunarien joukosta noussut. Myös isä oli noussut vaikuttavaan asemaansa pääasiassa kentän tukemana, ensin SML:n toimitsijaksi ja sen jälkeen nopeasti sihteeriksi ja toiseksi puheenjohtajaksi.
T.J:n vaikutusvallan avulla kenttä seisoi isän takana myös silloin, kun Valdemar Liljeströmiä oltiin pudottamassa SML:n nokkapaikalta Metalliliiton VII liittokokouksessa. Mitä tuolloin oikein Liljeströmin ja isän välillä tapahtui, on hämärän peitossa. Se vain on selvää, että isä Liljeströmin taivuttelemana vetäytyi puoluekokouksen aikana eli viime hetkellä ehdokkuudesta. Istuva puheenjohtaja olisi muuten äänestyksessä hävinnyt.
Muistan isän joskus sanoneen kotona, mahdollisesti joillekin vieraillemme, että hänestä on parempi tehdä työtä ammattiyhdistyksen hyväksi kuin edustaa sitä. Ilmeisesti kyse oli kerrotusta tapauksesta.
Vaikka SDP:n puolueriidan aikana Liljeström oli alkanut pitää isää poliittisena vastustajanaan, työmaalla he olivat edelleenkin yhteen hiileen puhaltanut taistelupari. SML:ssä Liljeström hoiti julkisen puolen ja isä teki taustatyötä. Isä piti yllä suhteita kentän osastoihin ja mm. kirjoitti Liljeströmin puolesta suuren osan Ahjon pääkirjoituksista, puheenjohtaja antoi vain aiheet. Tästä isä kertoi itse. Isä oli myös SML:n neuvottelu-upseeri eli se, jonka piti joko juoda vastustajat pöydän alle tai juottaa tukijat puolelleen. Molemmissa tapauksissa rooli oli raskas sekä isälle että omaisille. Aina mukana seuranneena ”turvamiehenä” isä myös muutaman kerran ulkomaan matkoilla pelasti Liljeströmin astman aiheuttamalta tukehtumiskuolemalta. Viimeisellä kerralla Genevessä 1960 isä ei ollut enää mukana. Liljeström kuoli hotellihuoneessa sydänkohtaukseen.
Liljeström ei kuitenkaan katsonut olevansa kiitollisuuden velassa isälle, ei ainakaan ammatillisessa mielessä. Hän ei esimerkiksi esittänyt seuraajakseen isää, vaan aivan toista henkilöä.
Itseriittoisena miehenä Liljeström uskoi selviävänsä ilman oikeaa kättään politiikassa, mutta suuren noutajan edessä hän ei sitten enää yksin pärjännytkään.
MTL:n puheenjohtajan pallia ei saanut kumpikaan, ei Liljeströmin ehdokas Esko Suikkanen eikä isä. Paikan veti välistä Onni Närvänen - tai oikeammin Närväsen poliittinen nosturi Emil Skog.
|
Ensimmäinen kaksivuotinen työehtosopimus metallin piirissä allekirjoitetaan vuonna 1960. Vasemmalla edessä SML:n puheenjohtaja Valdemar Liljeström, palkkasihteeri Veikko Puska, sihteeri Onni Närvänen, dipl. ins. Elis Makkonen. Pöydän päässä takana liiton toinen puheenjohtaja, isäni Viljo Kuukkanen, varatuomarit Rolf Widén ja Pentti Somerto, dipl. ins. Mauriz Burmeister, varatuomari Helge Berghell. Kuva on Ahjo-lehdestä vuodelta 1987.
Isä ostettiin pois kisasta. Hän sai ehdokkuudesta luopumisensa vastineeksi SAK:n toisen puheenjohtajan pallin. Käytännössä hänet hyllytettiin Rantasen selän taakse. Rantanen oli yhtä omatoiminen TPSL:n poliitikko kuin Liljeströmkin, tosin sillä erotuksella, että Rantanen masinoi yksinään ehkä vielä enemmän SAK:ssa asioita kuin Liljeström konsanaan SML:ssa.
Isälle tarjottu paikka oli astetta entistä ylempänä, joten hänen uransa näytti ulkopuolisen silmin hyvinkin nousujohteiselta. Isän kannalta erityisen vaikuttava asia oli kuitenkin hänen alkoholisoitumisensa. Toinen oli isän taisteluhalun laantuminen eli kyllästyminen poliittiseen juonitteluun ja taustapeliin.
Kun tarkemmin ajattelee, TPSL oli varsinainen aikansa tilaus. Se oli keskustapuolueen unohtamista pienviljelijöistä ja teollisuuden vähäväkisimmistä työläisistä voimansa saanut puolue. TPSL oli liike sosialidemokraattien vasemmalla puolella, olematta kommunistinen. Työväestö epäröi SDP:n lojaalisuutta itsensä ja työnantajien välillä. Se aiheutti suurta vuotoa kommunistien puolelle. Jotain oli hyvä saada väliin patoamaan vuotoa. Mitään mainintoja ei kuitenkaan löydy siitä, miten suunnitelmallista se oli. SDP oli kaikissa julkisissa kannanotoissaan vahvasti TPSL:ää vastaan tai jätti sen mainitsematta. Jopa niin täydellisesti, että TPSL:n oli pakko perustaa oma lehti. TPSL näkyi enemmän Hesarissa kuin Demarissa.
Skogilaisten joukossa pyrittiin systemaattisesti unohtamaan Viljo Kuukkanen. Emil Skog mainitsee isän vain kerran, ensimmäisessä kirjassaan (maininta koski nimitystä SDP:n jaostosihteeriksi). Toisessa julkaisussaan, Veljet vastakkain, häntä ei mainita lainkaan, vaikka tuolloin, TPSL:n miehinä, molemmat Kuukkaset olivat vaikuttamassa Metallityölväen liitossa. SAK:n ja SML:n julkaisuissa hän sen sijaan esiintyy useinkin.
Isä ei omien sanojensa mukaan ollut kovin aktiivinen, jos oli aktiivinen TPSL:n asioissa lainkaan. Tästä voitiin päätellä, ettei hän ollut Skogin mielestä täysin luotettava, vaikka nimellisesti joukkoon kuuluikin. Toiselta puolen isä oli kenties kallellaan SDP:hen ja kentän suunnalla veljeili liikaa kommunistien kanssa.
Skogilaisten vieroksunta näkyy myös Närväsen nostamisessa isän ohi SML:n puheenjohtajaks.
Liljeströmin kuoleman jälkeen isän vastustajat sanoivat hänen syrjäyttämisensä syyksi, että Kuukkanen on jäänyt "Nuorisoliittoasteelle". Heidän suustaan tulleena tämän voisi ilkeästi tulkita myös toisin päin: "Kuukkanen edustaa kenttää eikä meitä, TPSL:n johtavaa klikkiä". Toisaalta skogilaisen junttaryhmän huolena oli, että isä olisi VII liittokokouksen aikoihin 1959 pystynyt mahdollisesti saamaan kommunistien äänet puolelleen. Hän oli siis erittäin vaarallinen henkilö johtamaan SML:ää, joka pelkäsi kommunisteja. Historia kuitenkin osoittaa, että kommunisteja oli kuunneltava ja heille oli myös ammattiyhdistysliikkeessä annettava se äänivalta, joka heille demokratian perusteella kuului. Liikkeen eheytys ei olisi onnistunut demokratiaa palauttamatta.
Isä oli kaikissa tapauksissa pesunkestävä demari. Aatteen hän oli imenyt jo äidinmaidossa ja voimakastahtoisen isänsä poliittisessa vanavedessä. Vaikka isä ja poika kulkivat demarien vasenta laitaa, ukin sanoin "jyrkkää siipeä" työväen asialla, heistä kummastakaan ei olisi saanut väännettyä kommunistia, eivätkä he olisi myyneet ammattiyhdistysliikettä kommunisteille kuin oman ruumiinsa yli.
Muistan joitakin vappujuhlia ja muitakin kotitilaisuuksia, joissa alkoholin vaikutuksen lisääntyessä alettiin puhua politiikkaa. Vastassa oli usein tuttavapiiriin ja sukulaistenkin parkkiintuneet kommarit ja altavastaajana isä. Väittelyt pysyivät kiivaudestaan huolimatta aina asiassa ja ystävyys säilyi. Isän tapana oli sanoa: "Asiat riitelevät, eivät ihmiset.”
Isä sai näistä keskusteluista varmasti paljon tietoa työväestön ajankohtaisista mielialoista ja samalla väittämiä ja vasta-argumentteja poliittisia puheitaan varten. Hän oli tunnustettu puhuja.
Isän taustalla oli myös hyvin ymmärrettävää, että hän olisi äänestyksissä saanut taakseen kentän kommunistit. Hän osasi puhua heille heidän omaa kieltään. Tätä isän poliittista voimavaraa pelättiin aiheellisesti myös TPSL:n piirissä. Sieltäkin löytyi vasen ja oikea laita.
Kun TPSL:ää sittemmin savustettiin ulos ammattiyhdistysliikkeestä, sen leima oli lähtemättömänä isän otsassa ja hän joutui syrjäytetyksi. Isä siirtyi tai siirrettiin Enso-Gutzeitin työsuojelutarkastajaksi.
Alkoholismi ja sen aiheuttamat ongelmat perhe-elämässä johtivat lopulta avioeroon 08.01.1982. Vartiokylän rakas kotitalo myytiin jo asumuseron astuttua voimaan 1969. Isä muutti Imatralle työn perässä ja äiti Kontulaan omaan yksiöönsä, perheen kuopuksen Juhan kanssa.
Muisteli Hannu Kuukkanen
Isä palveli asevelvollisena laivastossa>
Isän sotilasmuistion kuvitusta >
Isä rintamalla >
Isän kanssa paikallisyhdistyksen kokouksessa >
Ukkini T.J. Kuukkanen>
|
