Hannu Mossen "moosiuspoikana"

Suomeksi tämä tarkoittaa, että Hannu oli Osmo-enon eli tuttavallisemmin Mossen morsiuspoika vuonna 1949. Vuosi on kirjoitettu valokuvaan.

Äiti väittää, että en voi muistaa. Minä väitän, että muistan. Olin tosin vasta kaksivuotias. Muistan erinomaisesti, kuinka minut puettiin ja puleerattiin hääkuvaa varten. Itse häätilaisuudesta sen sijaan ei ole mitään mielikuvaa. Saattaa siis olla, että häät tapahtuivat maistraatissa, kuten meillä pakanoilla oli tapana, eikä siellä tarvittu morsiuspoikaa.

Äiti oli jostain lainannut tai itse ompelija-ihmisenä tehnyt tumman siniset (Heimo väittää, että mustat) samettipolvihousut; oli henkselit, etulappu ja kultaiset ankkurinapit. Elettiin marraskuuta. Minulla oli valkoinen paita ja valkoiset nilkkasukat. Kylmältä sääriä suojasi pitkät puuvillasukat. Mustat, kiiltävät lakeerikengät olivat lainassa. Ne olivat sandaalimalliset, niin sanotut rinkkakengät eli niissä oli kapeat remmit yli nilkan ja lyhyehköt umpikärjet. Mielestäni olin komea - ikänä en ole ollut niin komea, paitsi sittemmin laivaston alikessun pillinaruissani. Ehkä tuo morsiuskuvan asu "ankkureineen" ennusti tulevaa.

Sitten lähdimme Osmo-enon ja Hillevi-nuorikon kanssa kävelemään kohti valokuvastudiota, joka oli pienen matkan päässä Kirstarilta. Olimme, minä ja Äiti, tulleet Kirstarille jo hieman aikaisemmin Brahikselta, josta oli matkaa ehkä kolmisen sataa metriä loivaa ylämäkeä tai sitten oikopolkua kallion yli. Minulla on muistikuva, että olisimme hakeneet hääparin heidän asunnostaan. Siinä tapauksessa Mosse oli saanut heti avioiduttuaan asunnon talosta. Augusti-ukki hoiteli suhteita kaupungin suuntaan ja oli puhunut Mossen kaupungille duuniin ja sen kautta sitten myös Osmo pääsi asumaan Kirstinkadulle, ikään kuin häälahjaksi. Kirstarilla oli nimittäin kaupungin, noin 35 neliömetrin huoneen ja keittokomeron työsuhde-asuntoja. Olohuoneissa oli pyöreä peltinen pilariuuni ja keittiötä toimittavissa komeroissa puuhellat.

Mossella oli tumma puku ja Hillevi oli ihan oikean morsiamen näköinen valkoisessa "tylli-luomuksessa” kukkavihkoineen. En kylläkään tiedä, oliko tylli jo tuolloin keksitty, mutta vaikutelma oli sama. Huntu oli upea. Valokuvasta sen materiaalia voisivat viisaammat arvioida. Kuva on, aikakautensa mukaan, musta-valkoinen. Samettihousujeni väriä ei siis siitä voi nähdä, joten kyllä minun on täytynyt se tilanne ihan itse muistaa eikä vain kertomuksista kuvitella. Heimo muistaa väärin.

Minua varoiteltiin likaamasta itseäni. En myöskään saanut potkia kiviä enkä kompuroida ja piti kävelläkin kiltisti äidin talutuksessa; ei saanut juoksennella eikä hyppiä. Toisin sanoen, matka oli yhtä kurjuutta sinällään, mutta itse tilanne ja tilaisuus kuitenkin jännittivät kovasti. Hetken kiltisti olemisenkin kesti kuin mies.

Valokuvaamo oli Viipurinkadun rinteessä, Viiden pennin pysäkiltä jonkin matkaa alamäkeen. Studio oli kivijalkakerroksessa, muutama porras alaspäin ja hyvin upea. Taustalla oli valkoinen tai vaalea kangas, jokin pensasmainen ruukkukasvi tai pari lattialla somisteena. Kamera oli hieno, musta palkkikamera tukevalla lakatulla puujalustalla. Metalliosat kiiltelivät ja keskellä, palkeen nokalla, välähti linssi. Sivulla roikkui laukaisinlanka, joka sitten liimasi kuvan lasilevylle.

Musta samettihuppu peitti kuvaajan pään, kun hän sihtaili kuvaa. Välillä hän puikahti pois teltastaan. Hääparia aseteltiin. Minua ohjattiin ja aseteltiin. Jalka eteen, toinen taakse. Muista hymyillä! Katso tänne kameraan! Ei saa kaivaa nenää! Kuvaaja katosi huppunsa alle. Salama välähti ja muodottomaksi palaneen lampun savukiehkura ja ritinä kertoivat, että kuvaus oli ohi sillä otoksella. Sai taas vapaasti hengittää hetken. Sain myös katsoa kameran takaosaa hupun alla.