Osmo-eno

Enon poika! - kuului minulle tarkoitettu, paljon puhuva tervehdys  Osmo-enon tullessa kylään tai tai kun muuten tapasimme.
Osmo eli Mosse oli Laakson sisarusparven nuorin poika ja toiseksi nuorin lapsi. Lahja-äitini oli lapsista vanhin, sitten tuli Ola-eno eli Olavi ja hänen jälkeensä Osmo ja Heli-täti. Osmo-eno oli tanakka. Vatsakumpuakin oli ja iän myötä sitä kumpusi hieman lisää. Eno oli myös lyhyehkö, pyöreäkasvoinen, naurava silmäinen ja päälaeltaan kaljuuntunut, mutta silti hauskan näköinen. Mieleltään hän oli hyvin poikamainen ja laski usein leikkiä sekä lasten että aikuisten kanssa; porukoissa hyvä seuramies.

Osmo pelasi jalkapalloa Ponnareissa Ville Vuoren kanssa. En kuitenkaan onnistunut koskaan näkemään ainuttakaan matsia, jossa Osmo tai Ville olisi ollut mukana. Se ei sinänsä ollut mikään ihme, sillä en käynyt silloin enkä myöhemminkään potkupallomatseja katselemassa.

Osmo oli saavuttanut, kenties pojista nuorimpana, Aukusti-ukin suosion. Kuten olen jo kertonut, Aukusti hommasi kaikille pojilleen kaupungin duunin ja asunnot suhteittensa avulla. Osmo asui pitkään Kirstinkadun nyt jo museoiduissa puutaloissa. Hän sai erikoisluvan rakentaa Aukustin ja Iidan kesähuvilalle Vihdin Selkiin oman vinttihuonekamarin, pariskunnan kesänviettoa varten. Molemmat pojat kavereineen olivat varmasti huvilaa talkoilla rakentamassa. Osmo, käsistään kätevämpänä, ilmeisesti myös viimeisteli huvilan sisustan; listoittaen, maalaten ja tapetoiden. Myös vanhan saunarakennuksen kunnostamisen vetovastuu oli Osmolla. Vänkäreinä oli pääasiassa Osmon kavereita. Juska ainakin, joka myös kävi Selkissä Osmon kanssa metsästämässä, sekä Vuoren Ville, joka oli Heli-tädin mies. Taisipa mukana olla myös Kuukkasen Vili ja poikansa Hannu.

Osmon ja Juskan metsästysreissuista on jäänyt muisto, jossa Osmo puhuttelee Hannua ja varoittaa seuraamasta miehiä metsälle, koska siellä on paha ”möökö” ja ”susihukkanen”, jonka he lähtevät nyt ampumaan. "Pysy vaan kiltisti täällä pihalla". Hannu pysyi, ainakin sillä kertaa. Taisipa jopa pissata lirauttaa mieluummin kukkapenkkiin kuin juosta metsän reunassa olevaan huussiin asti.

Selkin huvilan vintillä oli muutama lasivillapaali. Kisasimme serkkupoika Kimmon kanssa siitä, kumpi saisi lyötyä ukin kirveen syvimmälle lasivillapaaliin. Osmo selvitti sittemmin lasivillapaalin hajottajan. Kuulustelutekniikassa olisi saattanut olla hiomista, sillä Kimmo nuorempana meni tunnustamaan Osmon lupaaman jäätelön toivossa. Hannu oli viisas ja vaikeni omasta osuudestaan ja sai kuin saikin myös jätskin. Paha ja umpikiero saivat siis molemmat palkkansa. Mitä tästä taas opimme?

Osmo ja Hillevi avioituivat  20.11.-49, ja Hannu oli ”moosiuspoikana”, kuten tiedämme. Osmo oli ammatiltaan alun perin vesilaitoksen mittarintarkastaja. Siinä hänen kykynsä menivät vallan hukkaan, mutta duunimesta oli varmasti turvallinen ja toi yhden lapsen pienperheelle vakaan leivän ja asunnon. Lapsi oli Sinikka-tytär.

Kun Hillevi-vaimo kuoli toisen lapsen synnytykseen, se oli Osmo-enolle kova paikka. Osmo oli erittäin tunteellinen ja Hillevin kuolema johti aikaa myöten asunnon vaihtoon, koska Osmo ei kestänyt lyhyen mutta ilmeisen onnellisen avioliiton muistoja. Hän oli myös sen verran tolaltaan, että Sinikka asui jonkin aikaa Mirjam-anopin hoivissa ja välillä meillä ja Osmo suri, ilmeisesti myös alkoholin voimalla, ja järjesteli uutta elämää ilman Hilleviä.

Osmo-eno muutti uuteen asuntoon Kivalterintielle ja remontoi sen omin voimin ja erinomaisella ammattitaidolla. Kun asunto valmistui, sukulaiset ja tuttavat kävivät sitä kovasti ihailemassa. Tämä oli yksi taidonnäyte, josta seurasi, että Osmo-enosta tuli ensiksi suvun ja sittemmin yhä laajenevan asiakaspiirin remontoija ja maalari. Osmo ei varovaisena miehenä kuitenkaan rynnännyt uuteen ammattiin suin päin, vaan hoiti aluksi remontit ”firabelinä” vesilaitoksen toimensa ohella iltaisin ja viikonloppuisin.

Osmo muisti kyllä onnitella ”Enon poikaa” joka vappu, mutta… Vapun-päivänä, joskus puolisen jälkeen, tuli soitto: ”Eno ei nyt millään pääse Hannun synttäreille, kun on niin kova flunssa.” Seuraavana vuonna saattoi luurista kuulua: ” Eno ei nyt millään pääse Hannun synttäreille, kun on niin kova päänsärky”. Myöhemmin, Hannun kasvettua isommaksi: ”Eno ei nyt millään pääse Hannun synttäreille, kun on niin kova grabbis.”

Muistan myös, miten eno usein Vartsikaan vierailulle tullessaan huikkasi: ”Lahja hei, ei sullois missään vanhaa pullonpeffaa?” Isä taisi huolehtia siitä, ettei talosta niitä juuri löytynyt. Ruokaa Osmo sen sijaan sai aina, jos vain maittoi, ja useimmiten leskimiehelle kotiruoka maittoi. Muistan kerran seuranneeni Osmon syömistä. Enolla näytti olevan kova nälkä ja hän maiskutti vakuuttavasti syödessään. Se oli minusta tosi miehekästä, mutta kun sitten eräänä päivänä tein syödessäni samoin, sain äidiltä kovat torut. Puolustauduin sillä, että ”kun Osmo-enokin maiskuttaa”. ”No, eno on jo niin vanha, ettei se enää opi syömään ihmisiksi. Mutta sinä opit!” Niinhän minä sitten opin.