|
Lasse Raustela, hyvä ystäväni ja oppimestarini kirjallisella saralla, ansaitsee oman sivunsa tähän julkaisuun.
Tutustuin Lasseen asuintalomme yhtiökokouksissa. Eräässsä niistä, meille langetettiin tehtäväksi historiikin tekeminen talon satavuotisjuhlan kunniaksi. Lasse toimi varsinaisena moottorina.
Teos syntyi Lassemaisella pieteetillä ja lennokkaalla, mukaansatempaavalla tekstillä, arvokkaasti ikääntyneen talorouvan elämäntarinaksi. Tarina kulkee talon syntyvaiheista, iloisiin nuoruusvuosiin, alennustilaan toimitiloiksi muutettuna ja viimein päättyen rouvan uuteen kukoistukseen lukuisten vanhaa kunnioittavien remonttien ja restaurointitöiden jälkeen.
Lasse oli ammattimaisen tausta-aineiston kaivelun, henkilöhaastattelujen ja kirjoitustyön lisäksi etsinyt mittavan
määrän upeita vanhoja valokuvia. Pääasiassa kuvia löytyi talon vanhoilta asukkailta tai heidän omaisiltaan. Kirjaaan saatiin myös kuvia uusista remontoiduista huoneista ja entisöivän remontin vaiheista.
Oma tehtäväni oli saattaa teos painoasuun.
Lasse Raustelalla oli perheineen talossa tilava huoneisto jonka hän kunnostutti muinaiseen kuosiinsa Gebhard Troyerin avustuksella. Omatkin sormet taisivat joskus olla maalissa ja maaliskraban tuottamassa maalipölyssä.
Seinä- ja kattomaalausten malli kaivettiin lukuisten maalikerrosten alta, vertailtiin vanhoihin valokuviin ja Troyerin avustuksella huoneiston väritys palautettiin 1800-luvun asuunsa. Lopputulos oli upea. Sen voin todistaa paikalla huushollia ihastelleena.
Dementjeffin kiwikartanon juhlakirjan jälkeen yhteistyössämme oli luova tauko. Lasse möi asuntonsa ja minä olin vuokrannut tilitoimiston työsuhdeasunnoksi oman vaatimattoman, pihanpuoleisen kaksioni. |
Kirjalija Lasse Raustela nuoruutensa voimissa. Kuva on luultavasti Lassen tuotteliammalta kaudelta kirjailijana. Tässä ei ole kysymyksessä varsinainen poseeraus, vaan Lassen työpöydällä on menossa tilatun historiikin taittovedoksen tarkistus.
Kuvaaja: Aarne Pilke
Löysimme toisemme uudelleen joskus vuoden 2006 paikkeilla. Se taisi alkaa tuollaisesta "mitä kuuluu" puhelusta. Lasse esitteli tuolloin uuden projektin äitinsä suvun historiasta.
Olin itse myös alkanut kiinnostua oman sukumme menneisyydestä ja minua kiinnosti kovasti Lassen tutkijan
perinpohjaisuus ja kyky täyttää faktatiedon aukot loistavilla tarinoilla. Ammattikirjailijan taidolla hän onnistui maalaamaan ehjän kuvan ajassaan askartelevista henkilöistä aidoissa maisemissaan. Lassen kanssa oli tuolloin ja on aina ollut ilo ja nautinto työskennellä.
Ystävyytemme lujittui jatkuvaksi e-mailitse tapahtuvaksi - yhteiseksi päiväkirjaksi.
Tämä kirjeenvaihto kertoo Lassen sairastumisesta, kesken yhteistä projektiamme. Kirjeenvaihto hankaloitui mutta Lassen terrierin sinnikkyydellä se jatkui, sairauden aiheuttamista rajoitteista huolimatta ja ne pikkuhiljaa seljäyttäen. Lassen inhimillinen, lievästi sarkastinen, huumori palasi kirjeisiin pikku hiljaa kuin terve puna poskille.
Oli suuri helpotus seurata Lassen tervehtymistä ja voimien palautumista. Vaikka tiedämme, että sairaus ei parannu koskaan ja saattaa koska tahansa tempaista Lassen, sen olemme onnistuneesti saaneet pois mielestämme ja elämme päiväkirjaamme edelleen, päivä, viikko, kuukausi kerrallaan, kuin huomista ei olisi. Näin on hyvä..
Olen hyvin kiitollinen, että hän jaksoi, olosuhteista huolimatta, innostua tämän julkaisun työstämiseen ja kirjoittamiseni ohjaukseen.
Lassen huumorin säestämin sanallisten piiskansivalluksin, julkaisu valmistui pikkuhiljaa vuoden 2012 Vapuksi.
Kiitos vielä kerran Lasse.
Ystävyyttämme lämmöllä muistellen Hannu Kuukkanen |
