Canjonin talon eteen ajoi pitkäkeulainen avolavakuorma-auto. Kuskina oli Heimon kertoman mukaan jälleen Osmo-enon kaveri, Juska. Hän tuli apuun usein muulloinkin ja ihan vain menovesipalkalla, itselle ja autolle. Auto nieli tietysti enemmän, mutta ei se kovin paljon kuskinsa edelle päässyt. Ajokeikoilla Juska ei tietenkään juonut. Kuljettajan lisäksi etukoppiin mahtui neljä aikuista muuttomiestä sekä lisäksi herkemmin rikki menevää tavaraa. Osan isoimmista kaluista olimme jo kantaneet kadulle valmiiksi ja lisää kannettiin virtana. Aikuiset isoja ja me lapset pienempiä nyssäköitä: Ponzzo, mollamaija, kumiauto, Lumikki ja seitsemän kääpiötä, peltinen Musta-Pekka-lakupurkki... Auton laita avattiin jalkakäytävän puolelta ja tavaroita alettiin nostella lavalle. Suurempia ensin eteen, kuljettajan koppiin nojaamaan. Kaikki mahtui yhteen kuormaan. Äiti ja osa muuttoporukasta meni hyttiin, isä ja me pojat kiipesimme lavalle tavaroita kiinni pitämään.
Matka avolavalla oli ikimuistoinen. Oli kesä, joten ilma ei ollut liian
kylmä, ja onneksi oli poutasää. Aurinko paistoi. Kulosaaren sillalta
näköalat olivat komeat. Jouduimme keskikohdassa väistämään Kulosaaren
suunnasta tulevaa liikennettä, ja auto ajettiin aivan kaiteen viereen.
Alhaalla näkyi vellova vihreä meri sillan paksuja puupylväitä vasten.
Vihreä Ahdin parta hulmusi. Keskellä siltaa olivat Kulosaareen menevät
raitiovaunukiskot yhä paikoillaan, vaikka liikenne oli lopetettu
helmikuussa 1951. Muutimme Vartsikaan arvioni mukaan 1953 ja raiteet
säilyivät sillan purkuun asti.
Herttoniemessä ylitettiin puomivartioitu junarata, ja siinä jouduimme
seisomaan ja kuuntelemaan puomikellon kilkatusta jonkin aikaa. Pitkä tavarajuna oli tulossa Herttoniemen asemalle. Rata oli notkossa, mutta
lastaajien viisauden ansiosta korkea liinavaatekaappi pysyi pystyssä koppia vasten. Notkelmasta noustessa sitä tuettiin isän ja isonveljen
hartiavoimin.
Vartsikan suoralla mentiin tukka hulmuten. Suora leikkasi Nymanin pellot
halki, eikä siinä paljon tarvinnut mutkitella. Tie kääntyi kerran
Marjaniemen kohdalla ja sitten taas mentiin. Porvoon tieltä käännyttiin
Kiviportintielle Vartiokylän Elannon kohdalta. Kiviportintie oli saanut
nimensä vanhoista kivisistä portinpylväistä, joista nykyään on
nähtävissä vain näköispainokset, eivätkä nekään ole enää alkuperäisillä
paikoillaan. Eivät voisikaan olla, sillä tie on leventynyt
kaksinkertaiseksi.
|
Veljekset Vartsikan Käätypolun pihalla vuonna 1951. Olin silloin nelivuotias, Heiska kymmenen. Talo on jo rakenteilla ja
Hannulla varsinaiset tupakkikokeilut vielä edessä.
Kiviportintie oli mukulakivetty tykkitie, joten auto ja sen kuorma
tärisivät ja hytkyivät yli joka kiven ja kuopan. Vaikka nopeutta ei paljonkaan ollut, hyvät pehmusteet porsliini- ja lasitavaroiden
ympärillä maksoivat varmasti vaivansa. Helytien jyrkässä mäessä käytiin
viimeinen paini päälle kaatuvan liinavaatekaapin kanssa. Sen jälkeen
alkoikin jo pitkä alamäki ja sen alta Käätypolun loppusuora.
Kotiportilla neuvoteltiin, uskaltaisiko pihaan ajaa vai kannetaanko
tavarat tieltä. Matkaa talolle oli ehkä kolmekymmentä metriä. Ongelmana
oli tontin suopohja. Isä oli moneen kertaan kunnostanut pihatietä rakennustöiden aikana. Melkein poikkeuksetta tontille ajanut kuorma-auto
vajosi silti kardaaniaan myöten mutaan. Nyt oli kuivaa, ja tie tuntui
vakaalta, joten kuorma peruutettiin pihaan. Maa painui pyörien alla,
mutta ei pettänyt pahemmin.
Tämä oli juhlahetki duunariperheessä. Ensimmäistä kertaa oli muutettu
omaan kotiin. Velkaa oli runsaasti maksettavaksi, mutta se ei
himmentänyt nuoren perheen onnea.
Muisteli Hannu Kuukkanen
|
