Talon monttu Vartsikassa

Neljä vuotta takaperin Hannu istui lentohiekkakasassa koivun juurella. Isä halusi ottaa hänestä valokuvan. Housun sepalus oli jäänyt auki, mutta sitä Hannu ei huomannut. Sen sijaan hän huomasi kärpäsen, joka käveli kämmenselällä. Isä oli sanonut, ettei saa yhtään liikkua, kun otetaan kuva. Hannu ei liikkunut. Kärpänen sai olla rauhassa.

Hiekka oli peräisin koekuopasta, joka oli kaivettu kotitalon kivijalkaa varten. Isä oli halunnut nähdä, minkälaista maata oli tulevan asuinrakennuksen alla ja kuinka syvälle voi kaivaa ilman, että vettä tulee kuoppaan. Sinä vuonna monttua ei sen enempää kaivettu. Ei tainnut olla vielä ajankohtaista. Olivatkohan piirustuksetkaan valmiit?

Kesti vielä pari kesää. Sellaista kesää, jolloin heinien haavoille repimät sääret sekä hiekkatien ja kallioiden kynsimät kirvelevät polvet pestiin iltaisin kylmällä kotikaivon vedellä, samalla kun hyttyset saivat rauhassa kupata alastonta poikaa. Kesää, jolloin Heimon kanssa nukuttiin priimuksen hajuisessa puuelementtimökissä yläpetillä. Pitkään oli mietitty, että pysyykö se Hannu siellä ylhäällä? Jos vaikka kävelee unissa tai pyörii, kuten sillä on tapana. Heimo lupasi nukkua reunalla, jotta Hannu pääsisi seinän turviin. Näin myös tehtiin, ja Hannu koki yhdessä kesässä nousseensa isojen poikien sarjaan.

Oli sellainenkin kesä, jolloin Hannun oli omin käsin haettava vitsa kotipihan koivusta, kun oli tullut tehdyksi jotakin tuhmaa. Viisaana poikana hän toi mahdollisimman pienen vitsan. Se ei Äidille kelvannut, vaan Hannu joutui hakemaan isomman. Sitten housut kinttuihin, ja niin piiska viuhui ja poika parkui. Anteeksikin piti pyytää. Kunhan kuolen pois, niin sittenpähän tietävät ja itkevät itsekin, Hannu ajatteli, kun itkusta vähän selvisi. Ajatus omasta surkeasta kohtalosta itketti sitten lisää.

Oli myös kesä, kun Hannu oli jo sen verran isompi, että sai mennä kahdestaan naapurin Pekan kanssa leikkimään. Aina ei maltettu pysyä ihan pihassa, vaan tuli vähän livahdettua peltsille poimimaan voikukkia seppeleeseen. Kesken kaiken pusikosta nousi intiaani täydessä
sotisovassa, nousi perään toinen ja kolmaskin. Verta hyydyttänyttä sotahuutoa tehosti keihäiden heiluttelu. Kamala näky loihti mahan alle koko joukon ylimääräisiä jalkoja, ja pelto inkkareineen ja pellon poikki johtanut polku ihan vilistivät silmien alla. Sinne jäivät seppelten tekeleet, moiseen paikkaan ei uskallettu mennä koko kesänä.

Heimo hoiti vähän myöhemmin asian isonveljen ottein. Inkkarit haastettiin kaksintaisteluun etukaltsin metsänreunassa. Käätypolun pikkupojat katsoivat rivissä, kun Heiska nokitteli intiaanipäällikkö Kosan kanssa. Kun Kosa ilmoitti, ettei valkonaamapenikoilla ollut mitään asiaa punanaamasoturien metsästysmaille, Heiska paiskasi isän kirveen Kosan jalkojen eteen poikittain. ”Oho!” pääsi Kosalta, mutta hetken kuluttua kirves tuli samaa reittiä takaisin. Onneksi, sillä kirveen hukkaamisesta Heimo olisi saanut isältä aika saunan. Heimo kertoo omassa tarinassaan, kuinka sotaneuvottelu sittemmin sai ihan onnellisen lopun ja Kosasta tuli Heiskan parhaita kavereita.

Taisi olla samaa kesää yhä vain, kun ensimmäiset
lapionpistot tontin ruohoturpeen läpi ikuistettiin valokuvaan. Se todistaa, että kivijalka kaivettiin ajan hengen mukaisesti talkoilla ja että apuun tuli iso joukko sukulaisia ja naapureita lapsineen kaikkineen - historiallinen tapahtuma tarvitsi paljon todistajia. Aloitustalkoot eivät jääneet ainoiksi, lisää seurasi, ja porukoihin osallistui yleensä koko Käätypolun kynnelle kykenevä kulmakunta. Tapana oli, että talo tarjosi talkootupakit. Pilli-Klubi, Työmies ja Saimaa sauhusivat suupielissä ketjuna ja paita liimautui hiestä selkään. Naapureista porukoissa rehkivät ainakin Rankku, Paavo ja Matti. Aniluodon Eki oli varmaan se, joka työmaan aloituskuvan otti.
Sukulaisista monttua olivat kaivamassa Osmo-eno, Olavi-eno ja Ville. Aputyövoimaa tuli usein Karkkilasta saakka: Eemeli-setä ainakin sekä Leivon Olli ja Kalevi.
Taustajoukoissa ahkeroivat Aniluodon tytöt Ritva, Varpu ja
Virpi, Olavi-enon pojat Eero ja Lauri sekä me veljekset, Heimo ja Hannu.

Talon äärimitat oli kaupungin toimesta mitattu ja merkattu
paikoilleen korkomerkkeineen jo aikaisemmin. Vilhusen Matti ja isä asensivat merkkausten mukaisesti linjalaudat talonpaikan kulmiin, montun äärirajojen ulkopuolelle.
Linjalautojen piti kestää visusti paikoillaan työmaan
melskeissä ja siksi ne juntattiin tukevasti suoperään ja tuettiin haruslaudoin. Ne jäivät paikoilleen talonrungon valmistumiseen asti. Niistä vedetyillä rautalangoilla ja luotilangalla saatiin merkattua turpeeseen kaivettavan kuopan ääriviivat ja aikanaan myös muotin paikka.

Talon kohdalla ei suuria puita kasvanut, tontti kun puski pääasiassa pientä risukkoa. Alue oli ollut peltomaana. Kuhmuraista ja juurakon sitomaa turpeikkoa riitti kuorittavaksi. Risukko ja vanhat kannot oli kerätty ennakkoon kokoksi, joka poltettiin jo edellisenä juhannuksena.

Kivijalan monttu syveni tuskaisen hitaasti, lapiollinen lapiolliselta. Raskaat, puiset kottikärryt täyttyivät hiekkalastista toisensa perään. Huoliakin tuli - jo alkuvaiheessa alkoi kasvaa esiin suunnattomalta vaikuttanut siirtolohkare, jota ennätettiin jo pelätä kallionnyppyläksi.