Kivijalka valettiin samana kesänä 1952. Pula-ajan sementti oli kallista.
Kustannusten vähentämiseksi pantiin penikat hakemaan kiviä ympäri
katuojia ja metsiä. Heimolla oli luontaisesti työnjohto hallussa, ja
kivikuorma toisensa jälkeen siirtyi Tammelundin ukin vanhoilla
aisakärryillä tontille niin, että metallivanteiset pyörät parkuivat.
Alussa pohjavalun alle montun syvyyksiin, sen jälkeen kivijalkavalun
täytteeksi. Palkaksi Heimo veti lapsikuormaa tyhjissä kärryissä takaisin
keräilytyömaalle. Ylämäkiä lukuun ottamatta.
Talon alle laitettiin savisia, punaisiksi poltettuja salaojaputkia.
Alkupäihin, lähteensilmäkkeiden kohdille, kerättiin kivipesiä.
Putkien saumoihin kietaistiin palanen kattohuopaa, joka sitaistiin
kiinni rautalangalla. Putki oli noin puoli metrinen, joten liitoksia
syntyi runsaasti.
Koivun alitse lirisevä oja muutettiin myös myöhemmin salaojaksi punaisten "kukkopilliputkien" avulla. Putket pysyivät ilmeisen hyvin
paikoillaan, heppoisista jatkeistaan huolimatta, sillä kirkas lähdevesi
lirisi palstaa rajaavaan ojaan vielä vuosia putkien asennuksesta ja
lirisee ilmeisesti edelleenkin. Talon montussa oli useampia kirkasvetisiä lähteitä ja vettä valui jatkuvana
purona salaojaa pitkin. Pihakaivo oli muutaman metrin päässä. Se ulottui
paljon syvemmälle kuin talon monttu, joten sen vesimäärään ei monttu
näyttänyt vaikuttavan. Kaivon vesi oli aina ollut yhtä kirkasta kuin
montun lähteissä. Vedessä oli jonkin verran rautaa, joka saostui
vesiastioiden pohjalle, kun vesi seisoi. Samoin rautaa ilmeisesti
saostui lasten hampaisiin, koska hammaslääkäri ammoisina aikoina ihmetteli hampaitteni
sisäpintojen mustia juovia. Mutta rautahan on
terveellistä.
Rakennusmateriaalia tuoneet kuorma-autot juuttuivat yksi toisensa
jälkeen pihan suopohjalle rakennettuun tiehen, vaikka kaikkea
mahdollista materiaalia kerättiin takapyörien alle. Kiviä, risuja,
kantoja, koolinkeja. Jotta autot saatiin tontilta takaisin kantavalle
maalle, tarvittiin lisäksi miesvoimaa. Kuskit todennäköisesti karttoivat
ajoa toista kertaa samaan paikkaan. Hiekka-autot olivat suurimmassa
vajoamisvaarassa, ja ensiyritysten jälkeen kuormat jätettiin suosiolla
portille. Lähistöllä sijainneen Gustafssonin maatalon hevonen saatiin
vuokralle, ja sillä vedettiin rakennusmateriaalia kadulta pihaan
keveämmillä kärryillä. Kakkoshevosmies Heimolle tuli hepan kanssa hieman
ongelmia, mutta se on hänen tarinaansa. Reiska oli sodan karkaisema
ykköshevosmies, joka Heimon sitten kävi pelastamassa.
Kivijalkamontusta paljastuneen suuren kiven pommitettu murske palautettiin valmiiseen monttuun lattiavalun pohjaksi. Kiven lohkareet säästivät monta käsikärryllistä luonnonkiviä Heiskan sivutyömaalta. Vankkaa punaista graniittia.
Ennen kun lattiaa päästiin valamaan, sijoitettiin kellarin viemäröinnin
vaatimat mustat valurautaputket paikoilleen.
Lattiaa varten punottiin myös vankka, sentin paksuisen
betoniraudoituksen verkko. Jokainen risteys sidottiin sidontalangalla,
jotta verkko ei pääsisi liikkumaan valuun aikana. Verkko aseteltiin myös
kaikkialta samaan tasoon, jotta se jäisi riittävästi valuun sisälle.
Seinien kohdille oli valmiiksi laitettu myös muotit ja taivutettua
betonirautaa nostettiin lattiatasosta niiden sisäpuolelle seinien
paikoillaan pitämiseksi.
Kivijalkamuotin mestaroi Matti-naapuri, joka oli timpuri ja rakennusalan
ammattimies.
Muotin tasot mitattiin vesiletkulla. Se oli yli kymmenmetrinen ”vesivaaka”. Toisesta päästä kaadettiin vettä kunnes letku täyttyi. Letkun molemmissa päissä oli lasiputki, josta näki veden pinnan.
Lasiputki ei aina kestänyt työmaan kolhuja; muistan miten ainakin kerran korkoja mitattiin ilman lasiputkea. Tasossa oltiin, kun vesi valui ulos letkun toisesta päästä ja toisessakin päässä vesi valui yli äyrään. Muoviletku olisi ollut
suuri apu, mutta tuohon aikaan letkut olivat Nokialta kotoisin ja
läpinäkymättömät. Pitkä punainen kumiletku siirtyi sittemmin Käätypolun
puutarhan kastelutarkoituksiin.
Lautaiset muotinseinät olivat ehdottoman suorat ja hyvin tuetut. Muotin
puolikkaat snurrattiin paikka paikoin yhteen tukevalla rautalangalla.
Ehjä puoli laudasta käännettiin aina valua vasten. Siistiä ja suoraa
pintaa siitä syntyikin. Kellarin ikkunoita varten tehtiin muotit
valmiiksi sopivaa valuvaihetta odottamaan. Niiden paikat oli piirretty
muotin sisäpuolelle timpurinkynällä. Kellarin lattia ja anturat oli
valettu jo edellisenä päivänä. Nyt oli kellarin seinien vuoro.
Betoniraudoitus oli valmiiksi sidottuna luurankona odottamassa betonia.
Lattian valu oli ollut helpompaa, koska se tapahtui avovaluna. |
Tämä kuva saattaa olla Tammelundin Kuukkasten talon kivijalan valuusta mutta se voisi yhtä hyvin olla myös Vartiokylän talon työmaalta. Olen tunnistavinani miehen vasemmalla, lapion varressa, Vartsikan naapurkseimme Paavoksi. Isä on taustalla se vaaleatukkainen mies. Isän ikä kuvan otto hetkellä, viittaa enemmän Tammelundiin ja 30-lukuun. Kuvaaja tuntematon.
Valutyö oli hidasta, vaikka talkooporukkaa oli paikalla runsaasti.
Hiekka ensin portilta pihaan ja sitten läheiseltä työkalu-vuokraajalta
haettuun betonimyllyyn. Myllyjä oli sekä käsi- että moottorikäyttöisiä.
Isä vuokrasi moottorilla toimivan. Se kävi paloöljyllä ja veto
veivattiin alkuun miesvoimin. Vaivaan nähden massan olisi kyllä voinut
veivata käsivoiminkin. Ilmoille pääsi valtava, musta savupilvi, kun
moottori viimein parahti käyntiin. Leveä vetohihna lepatti, ja kun
kytkin lonksautettiin vetoasentoon, hihna kiristyi ja mylly alkoi pyöriä - melkoisella ryminällä. Ensin annettiin hiekan ja betonijauhon hetken
sekoittua kuivana. Sen jälkeen vettä ämpärillä perään, ja massa alkoi
pikkuhiljaa näyttää betonilta.
Betoni kärrättiin muoteille lankuista tehtyjä polkuja pitkin. Ylämäessä tarvittiin apumiestä, joka veti raskasta lastia betoniraudasta
taivutetulla koukulla. Aina ei massaa voitu kaataa suoraan muottiin,
koska osa siitä solahti helposti kapeahkosta muotinaukosta ohi, joten
lapiomiehillekin riitti hommia. Sen jälkeen saivat kaikki kynnelle
kykenevät heitellä Heiskan kärräämiä kostutettuja kiviä betonin sekaan
ja survoa kepeillä tai jaloin massaa tiiviiksi. Heimo oli, pienenä poikana sopivin kapeisiin laudoituksen rakoihin polkemaan betonia.
Saappaat piti sitten hetimmiten pestä, ettei betoni olisi jäänyt niihin
pysyväksi koristeeksi. Snurrilankoja kiristettiin kapuloilla, jos muotti
alkoi joustaa massan painosta.
Kun ehtoo ennätti, porukan voimattomiksi käyneitä jäseniä ja selkää särki. Valu lopetettiin, kun ilta-aurinko jo teki laskua metsän taa.
Vielä oli hetki aikaa pössyytellä yhdessä Klubit ja Työmiehet, arvioida
päivän tulosta ja voidella kumaraan vääntynyttä selkää kirkkaalla
lääkelasillisella. Valusaumaa sitomaan oli työnnetty betonirautoja
seuraavan päivän valua varten. Ei kehnompaa, silmä totesi. Hyvä saumanpaikka.
Yötä vasten isä kävi vielä kastelemassa kannulla valua varmistaakseen,
ettei pinta kuivunut liian äkkiä.
Moisen päivän jälkeen pienimpiäkin talkoolaisia nukutti makeasti mökin
yläpetillä.
Muisteli Hannu Kuukkanen |
