Kivijalasta nousee talo

T ontin alkuperäinen numero taisi olla Käätypolku 7. Tie oli asukkaista valitun tiehoitokunnan hallinnassa. Se tilasi hiekkakuormia ja organisoi levityksiä, kun rospuutto runteli tiepohjan erisyvyisiksi lätäköiksi - lasten iloksi mutta aikuisten harmiksi. Talvella piti tilata hevosmies puuauroineen työntämään paksuimmat lumet pois kulkua tukkimasta. Hiekkaa ei talvisin tielle kaivattu, kulkupeleinä kun pääasiassa oli potkukelkka tai sukset. Sittemmin tie siirtyi kaupungin hallintaan, numerointi käännettiin ja tontista tuli Käätypolku 8.

Runkotyöt aloitettiin syksyllä 1952 ja varsinainen rakentaminen keväällä 1953. Heimo ja faija olivat kiskoneet muottilaudoista naulat visusti talteen ja niitä sitten oiottiin iltaisin öljylampun valossa, kun rakennustyömaalla ei enää nähnyt työskennellä. Päivänvalo käytettiin tarkkaan itse rakennustyöhön ja kesällähän valoa riitti.

Piippu nousi sukulaismiehen, Nipa-muurarin ammattitaidolla valkoisista kahitiilistä. Nipa näytti komealta valkoisessa muurarin haalarissaan, valkea suikka päässä. Päätin, että minustakin tulee isona muurari.
Nipa oli lisäksi Ailan isä ja minä olin ihastunut Ailaan. Leikimme aina yhdessä kun olin Tammiksessa  ja meillä oli mukavaa. Heimo tosin valisti, että serkun kanssa ei voi mennä naimisiin, mutta minusta sellainen oli ihan väärin.

Nipa veljineen muurasi talkootyönä nitsin eli muurin yhtenä viikonloppuna. Herrat olivat Suomen kovapalkkaisimpia piippumaakareita ja muurailivat päätyönään Salmisaaren voimalaitosten korkeita savupiippuja. "Olisko ollut Viljasen Olli, minä ja joku kolmaskin kantamassa hulluna tiiliä ja kuraa herroille, eikä millään meinattu pysyä vauhdissa mukana", muisteli Heimo myöhemmin.

Laasti oli kannettava ämpärillä Käätypolun portilta, puulaatikosta, jonne se oli autosta kaadettu ja jossa se säilyi kovettumatta melko pitkään vielä muuraushommien loputtuakin. Jotain pintamuurausta taidettiin laastilla tehdä vielä jälkikäteen. Tiilikasa sijaitsi lähempänä, talon vierellä, minne tiilet oli jo etukäteen kannettu. Siitä tiilipojat sitten raahasivat ne ylös tellingeille selässä kannettavassa tiilirengissä, osan jopa ihan käsissään. Pojilla oli kourissa vanhat lapaset tai rukkaset, sillä tiili hiersi helposti ihot verille.

Vilhusen Matin neljän miehen urakkaporukka teki talon
rungon ja muut puutyöt vesikattoon asti. Betonilaudoituksen Matti teki melkein yksin ja ilmeisesti tuntityönä, koska sitä tehtiin myös talkoopäivinä. Matti oli mestari ja timpuri ja lisäksi taiteilija; hänen kotinsa seinillä riippui hienoja, isännän maalaamia tauluja. Matti oli myös erinomainen puuseppä.

Vaikka Matti kävi kesälomaa lukuun ottamatta päivisin töissä faijan tavoin, kumpikin oli tiiviisti työmaalla auttamassa aina kun vain ehti. Matti oli myös korvaamaton apu rakenneratkaisuja pohdittaessa ja materiaaleja tilattaessa. Muuta apua työmaalle saatiin sukulaismiesten ja naapurien lomavuorojen aikoina ja hetkellistä ylimääräistä apua melkeinpä koska vaan. Heimo vain kipaisemaan johonkin lähinaapuriin.

Naapurustossa asui myös sotainvalidi Erkki. Hän oli haavoittunut sodassa vaikeasti, mutta tuli avuksi aina kun hänelle sopivaa tehtävää löytyi. Erkki pystyi maalaamaan ja tekemään eristystöitä. Ennen kuin kivijalka peitettiin hiekalla, se piti pietä ulkopuolelta maanalaiselta osaltaan, ja siinä Erkki oli mies paikallaan. Saattoipa hän pistäytyä tontilla muutenkin, ihan vain paikkakunnan juttuja kertomassa tai työn edistymistä tarkastamassa. Erkillä oli tapana iskeä tupakoinnin päätteeksi kämmenellään Saimaan natsa irti holkista. Siinä hän oli taitava. Natsa lensi kaaressa pitkälle ja sauhusi mennessään

Välipohjissa ja seinissä käytettiin tuohon aikaan kutterinpurua ja sahanpurua. Kutterinpuru oli suurempirakeista, ihan kuin pientä puulastua. Purutäytettä laitettiin luultavasti seiniin, kutterinpurua lattian alle välipohjiin. Sisäseiniin ei laitettu fyllinkiä lainkaan, koska niissä ei tarvittu lämpö- eikä äänieristystä. Kun yläkerran välipohjaa eristettiin, seinien aukkoihin naulattiin pahvinupeilla paperisia purusäkkejä estämään purun valuminen sisäseiniin.

Minulla on lisäksi jonkinlainen muistikuva suoturpeesta. Kuivattuna ja rouhittuna sitä käytettiin sodan jälkeen myös lämmöneristeenä, mutta varmasti en osaa sanoa, tuliko suoturvetta myös meidän taloomme. Isän nuukuuden vuoksi välipohjaan laitettiin sen sijaan varmasti sanomalehteä, jota meille tuli isän työn vuoksi runsaasti. Kun aikanaan avovintin lattiaa laitettiin, sinne meni sanomalehtiä runsaasti.
Joukossa oli myös meidän poikien aarteita eli vanhoja Aku Ankkoja. Nyt noista ensimmäisistä Ankka-vuosikerroista saisi sarjishuutokaupassa hyvät rahat.