Karkkilan bussi oli uutta mallia, kermanvärinen lättänokka, ja siinä oli
ruskeanpunainen raita kyljessä. Bussi lähti tutusta laiturista
linja-autoasemalta. Kyseessä on tietenkin vanha linja-autoasema, se joka
on Lasipalatsin takana ja jossa asema-aukion keskellä on sellainen savupiipun
näköinen tolppa. Minun oli hyvä painaa mieleen laituri, sillä tulin
kulkemaan Karkkilaan tulevaisuudessa myös itsekseni.
Bussissa jyrisi ja tärisi, koska moottori oli sisällä, punaisen
muovipäällysteisen kopan alla; pakokaasukin haisi. Äiti oli ostanut
meille valmiiksi bussiliput linja-autoaseman lippuluukulta, ja nyt liput
vain rei’itettiin. Olimme vasta päässeet istumaan, kun moottori jo otti
vastaan kuskin tarjoaman vaihteen ja parkaisi kuin sirkkeli. Niin
nytkähdettiin liikkeelle.
Koska tiesin, että meillä oli evästä mukana, nälkähän siinä väkisinkin
tuli jo alkumatkasta. Oltiinkohan edes ehditty Pitäjänmäen ohi
Vihdintien alkuun, kun jo kävin kimppuun. Eväspaperi rapisi mukavasti,
ja esiin kuoriutui kaksi vastakkain laitettua, mallasvarikoisesta tehtyä voileipää. Siivu pekonimakkaraa molempien päällä. Toinen oli äidille.
Haukkapala voikkarista ja patenttikorkilla varustetusta limsapullosta
ryyppy maitoa päälle - voiko pikkupoika elämältä enempää toivoa?
Vihdintie oli siihen aikaan hyvin mäkinen ja mutkainen. Öljysoratie
pöllysi ja hiekka rapisi, kun bussi väisti vastaantulijaa pientareelle.
Sain istua penkillä niin kauan kuin bussissa oli tilaa. Kun bussi
täyttyi, äiti otti minut syliin. Siitä olikin paremmat näköalat. Tien sivulla juoksi ruskeita puhelinpylväitä valkoisine eristeineen ja roikkuvine lankoineen. Pylväiden jatkuva sarja hypnotisoi. Sitä oli
pakko seurata. Oli myös kilometritolppia, joista näki etäisyyden
seuraavaan suurempaan kaupunkiin. Yritin laskea niitä, mutta sekosin,
kun myös puhelinpylväitä piti seurata.
|
Kun bussi ylitti yhtenään mäennyppylöitä, vatsaa alkoi vähitellen kiertää ja lopulta tarvittiin ruskeaa paperipussia. Se otettiin tuolin
selkämyksen taskusta. Äiti piteli pussia, ja minä tyhjensin siihen
evääni. Olo helpotti hieman. Matkan puolivälissä pysähdyimme ison
kahvipannu-mainoksen kohdalle. Pääsin haukkaamaan raitista ilmaa, ja äiti
osti minulle vähän limsaa, että sain huuhtoa suutani. Paljon ei saanut
juoda, koska matkan loppupuoliskolla saattoi uudelleen käydä huonosti.
Siinä kalpeana seisoskellessani viereen tuli hieman minua vanhempi
poika. Ei puhuttu ensin mitään, silmäiltiin vain syrjäkarein toisiamme.
Bussikuski paimensi ihmiset takaisin autoon, ja matka jatkui. Uusi
tuttavuuteni istui parin penkin päässä, mutta tuli hetken kuluttua
juttelemaan. En muista, mistä puhuimme, mutta sen muistan, että puhuimme
vähän. Nyrkkiään salaperäisesti raottaen kaveri näytti, että hänellä oli
aarre – punainen, pyöreä muovinpalanen. Sen toisessa päässä oli taitettu
leveä ja litteä metallinpala. Punaisen muoviholkin päässä oli reikä ja
kyljessä ruuvi. Kaveri kysyi, tiedänkö mikä se on? En tiennyt, mutta
jotain hienoa varmasti. "Tää on radion antenni", kaveri selitti. ”Voit
saada muistoksi, jos haluut.” Halusinhan minä.
 |
|
Pikkupojan aarteita ovat mm. värilliset lasinpalaset, mitkä tahansa pääsyliput, paperinkeräyksen keräyssetelit, muoviset banaanikoskettimet ja puinen piiku possu. |
Antennipistokkeessa riitti ihmettelemistä lopun matkaa, ja se oli minulla tallessa vuosia. Tarkistin myöhemmin kotona radion takaa, oliko
siellä sellaista. Olihan siellä. Se oli vain musta, kiiltävä ja suora ja
siitä lähti joku lanka. Minun antennini oli pullea, punainen ja siinä oli jurmuja. Paljon hienompi.
Saattoipa aarteeni jossain vaiheessa olla ihan käytössäkin, tositarpeessa. Muisteli Hannu Kuukkanen |
