Syksyllä 1954 Äiti saattoi minut ensimmäisenä koulupäivänä Vartiokylän kansakoululle.
Se toimi vanhassa Puotinkylän kartanossa. Oli kaunis, lämmin päivä syyskuun alussa. Kävelimme koko kolmen kilometrin matkan kotoa koululle.
Minun piti oppia koulutie ja sen vaaralliset kohdat. Tutuksi jo käyneen betonilaattojen
kattaman harmaan, vohvelikuvioisen Porvoontien ylitys oli kaikkein
vaarallisinta. Tie oli ylitettävä Kukkaniityntien kohdalla. Ensin piti
katsoa molempiin suuntiin, ettei autoa ollut tulossa, sen jälkeen piti
rauhallisesti kävellä tien yli. Ei saanut juosta. Pikku juttu siis.
Rantakartanontie oli kapeahko, mukulakivin kivetty ja osin hiekalla
peitetty. Tie vei ensin ohi pellon, jonka laidalla, osittain hiekkaiseen
mäenrinteeseen upotettuna oli Vartiokylän urheilukenttä, seudun muksujen
merkittävimpiä kohtaamispaikkoja. Kentän jälkeen oikealla oli metsää ja
pieni mäki, josta erkani kapea metsätie. Risteyksessä oli matala pino hirsiä. Niiden päällä voi koulusta palatessa istuskella tai harjoittaa
Jussin kanssa tukkitaistelua. Se kävi niin, että vastustaja yritettiin
repulla läiskien pudottaa hirreltä. Kauempana metsässä oli halkopinoja.
Metsän jälkeen tie jatkui yli peltoaukion. Tien molemmin puolin kasvoi
suuria koivuja ja yhdestä valui keväisin mahlaa, joten sen kyljessä parveili aina perhosia. Vasemmalla oli vaalea, monikerroksinen
kivirakennus. Kerrottiin, että siinä asui kartanon työväkeä. Talon
takana oli työkoneita: lumiaura, äestin, haravakone ja niitä vetävä punainen traktori. Varsinainen pehtorinrakennus oli kartanon
pihapiirissä. Sen katolla oli vellikello. Hieman kauempana oikealla oli
viljamakasiini, joka nykyään toimii kappelina. Itse kartano oli pienellä mäennyppylällä ja pihaan mentiin kivisen portin läpi. Sinne oli jo
kerääntynyt suuri joukko koulua aloittavia. Minulla oli uutuuttaan
kiiltävä muovinen selkälaukku. Olisin halunnut repun, kuten kaikilla
muilla oli, mutta äidin tahto oli voittanut. Erotuin ikävästi joukosta.
Kartano kulki kansan suussa Rottalyseon nimellä, koska se oli kuulu
vankasta rottakannastaan. Sitä pyrittiin aika-ajoin harventamaan
rottasotatoimilla. Seurauksena oli mahtava kevätlöyhkä, kun aurinko
sulatti taistelussa kaatuneet ja jäätyneet sankarivainajat.
Äidit saivat tulla ekalle tunnille mukaan. Samalla ensimmäisellä luokalla aloittivat naapurustomme lapsista myös Kairavuon Jussi ja
Ahlroosin Hely. Myöhemmin joukkoon liittyi Ilvosen Jouko - olimme niitä kuuluisia suuria ikäluokkia. Joukossa oli vielä neljäskin, jotenkin
tuttu kasvo. Missä ihmeessä olin hänet aikaisemmin nähnyt? Hei, sehän
oli se kaveri, joka oli uimahousuisillaan roikkunut kotiporttinsa
pielessä ja ilveillyt talvitakistani – eksymisreissuni päättyessä. En
välittänyt koskaan muistuttaa Markkua ensikohtaamisestamme.
Opettajamme, rouva Frilander, asui perheineen Vartiokylän kotileipomon
kulmilla. Muistan, miten hän kerran esitti dioja perheensä ulkomaanmatkalta. Minulla ei ole enää minkäänlaista muistikuvaa, missä he olivat olleet, mutta dioissa esiintynyt auto teki lähtemättömän
vaikutuksen. Luunkeltainen ratti ja tummanpunertava kojelauta!
Vartsikassa ei tuohon aikaan juuri henkilöautoja näkynyt.
Oli mahtavaa saada ihka uusi aapiskirja. Sen oli kuvittanut Erkki Mattsson; hänestä tuli myöhemmin työtoverini ja slangipakinoitsija. Sain
myös kyniä sekä kumin ja viivoittimen. Oli siis jotain koululaukkuun
laitettavaa eväiden lisäksi. Näin minusta oli tullut virallisesti
koululainen. Tunnelmaa tosin latisti välitunneilla kaikunut
tokaluokkalaisten lällätys: "Ekaluokkalainen, kävelee kun nainen!" Mielestäni kävelin kuin mies, tai kuin poika ainakin.
|
Vartiokylän kansakoulu sijaitsi Puotilan kartanon vanhassa
päärakennuksessa. Nykyisin talo on maalattu punaiseksi, mutta kuvassa on 50-luvun keltainen väri. Keväisin kartanon pihassa kukkivat siniset skillat, syksyisin tuottivat kääpiöomenapuut lapsille marmorikuulan
kokoista naposteltavaa.
Vartsikan koulun rehtori, JS, oli erikoinen persoona. Jossakin
aamuhartaudessa hän puhui maasäteilystä. Hän kertoi, että maan alla
kulkee magneettisia säteilykanavia ristiin rastiin, joten on tärkeää asettaa sänkynsä siten, ettei joudu nukkumaan säteilykanavan päällä.
Maasäteilyteoria oli noihin aikoihin voimissaan, ja säteilyä jopa
yritettiin mitata, tavallisimmin kaivonkatsonnalla eli kolmihaaraisella
varvulla. Miten vesisuoni erosi maasäteilystä, sitä en tiedä. Nykyään
suuremmassa huudossa on radonsäteily, liekö sitten sama vai eri asia.
Rehtorillamme oli syksyisin tapana järjestää oppilaille
nauriinpoimintatalkoita kartanon mailla. Sinänsä hyvä keino opettaa
työntekoa ja talkoohenkeä. Vanhemmat ilmeisesti valittivat asiasta,
sillä talkoot loppuivat. Kun vuosia myöhemmin Heimon TV-ja
Radiohuollossa töissä ollessani kävimme rehtorin luona huoltokäynnillä, sain
rouva S:ltä vanhan öljyvärilaatikon. He olivat kuulleet
taideharrastuksistani. Laatikon sisäkansissa oli värien sekoitusohjeita
kauniilla käsialalla kirjoitettuina. Se on edelleen minulla muistona ja
tallessa kellarin kätköissä. En raaskinut koskaan käyttää värejä,
laatikko itsessään oli jo taideteos ja se roikkui seinällämme vuosikaudet. Sillä oli vain paha tapa kerätä avonaisena pölyä.
Ekaluokkalaiset eivät saaneet ajaa kouluun polkupyörällä, vaan matka
tehtiin kävellen. Kovilla pakkasilla ja sadesäällä saatiin kotoa lupa
mennä bussilla. Se ei kovinkaan paljoa auttanut, koska bussille oli noin
puoli kilometriä ja Kukkaniityntien pysäkiltä koululle vielä kilometri.
Puolet matkasta sentään pääsi lämpimässä ja kuivassa bussikyydissä. Bussiraha oli lapasen sisällä, ettei se
pääsisi hukkumaan.
Vuosien 1955 ja 1956 välinen talvi oli ankara. Eräänä pakkasaamuna sain mennä kouluun bussilla. Kontulan bussi oli myöhässä, ja niin minäkin
myöhästyin koulusta. Kun anteeksi pyydellen astuin luokkaan, opettaja
huomasi paleltumat poskipäissäni ja antoi heti ensiapua lumipalloa
poskillani pyörittäen. Taisi olla pakkasen lisäksi vielä viimakin
päässyt kasvojani jäätämään. Yli 20 asteen pakkasessa ei enää tarvinnut
lähteä kouluun. Äidillä oli tapana voidella poskia pakkaspäivinä Nivealla. Kuulin sittemmin aikuisena, että kasvovoiteissa on yleensä vettä. Kylmää ei rasvan vuoksi tunne, mutta vesi aiheuttaa helposti
paleltumia. Viisikymmenluvulla ei tällaista kuluttajavalistusta vielä ollut.
Ekalla luokalla ihastuin takanani istuvaan Annukkaan. Sain häneltä muistoksi puisen possun. Pieni, vaaleanpunainen possu on minulla varmaan
vieläkin tallessa kellarin työpöydän laatikossa, elleivät lapset ole
sitä hukanneet. Annukan koti oli matkan varrella, joten kävelimme joskus
yhdessä koulusta. Hän muutti toisella luokalla pois Vartsikasta ja pois
elämästäni. Sen jälkeen kulku Annukan entisen kotiportin ohi tuntui pitkään haikealta.
Muisteli Hannu Kuukkanen
|
