Puotilan kartano ja kansakoulu

		Hevosen haudaksi kutsuttu ja todennettu kiviröykkiö Puotilan kartanon metsäpuiston keskellä. Kartanonherra Lindroos oli tarinan mukaan haudannut tämän muistomerkin alle suosikkihevosensa ja pystyttänyt sille komean monumentin jälkipolvien ihailtavaksi. Hevonen on kiviruukun jalustassa olevan kirjoituksen mukaan kuollut kesäkuussa 1862

Retkeilimme keväisin ja syksyisin läheisessä kartanon puistossa, jossa on kansan suussa "hevosen haudaksi" nimetty kiviröykkiö. Kartanossa asui 1800-luvulla kauppaneuvos Lindroosin perhe. Käätypolullakin oli Lindrooseja, mutta he eivät varmaankaan olleet sukua kartanon väelle. Käätypolun Hannu Lindroos oli sittemmin Hesarin valokuvaajana, nykyään hän vaikuttaa Otavamediassa.

Metsäiselle mäelle istutettiin 1800-luvulla, Lindroosien aikaan, puisto. Hevosen haudaksi kutsutun kiviröykkiön päällä on musta marmoriuurna, johon on kaiverrettu kauppaneuvoksen hevosen kuolinpäivä 9.6.1862. Hevosta sen kummemmin kuin kauppaneuvostakaan kasan alla tuskin on. Kauppaneuvos perusti alueelle myös ensimmäisen koulun - sitä me lapset
emme koskaan antaneet hänelle anteeksi. Haudan vierellä on haljennut siirtolohkare, jossa kiipeiltiin. Tarinan mukaan siihen oli iskenyt salama. Kiipeilimme myös hevosen haudalla aina kun ope ei ollut näkemässä. Samoilla kohdin rinteen juurella, Marjaniemeen vievän tien varrella, oli talon kivijalka. Siinä oli melko korkeat muurit, joten myös se oli erinomainen kiipeilypaikka retkeilyn lomassa. Paviaanin sukua siis oltiin.

Mihin tarkoitukseen rakennus oli aiottu rakentaa, oliko työ jäänyt kesken vai oliko se mahdollisesti palanut? Yksi ympäristöopin tunti pidettiin talon kivijalassa, mutta tunti ei mitenkään liittynyt kartanoon, vaan oli lähinnä kauniin päivän syytä. Luokka kiipeili rauniolla ja poltti itsensä nokkosissa, mutta kukaan ei pudonnut.

Rantakartanontien varrella oli myös polku, joka teki pienen koukkauksen metsään. En tiedä miksi, mutta kiersimme tuon lenkin usein koulumatkalla. Mikään oikopolku se ei ollut. Ehkä metsäluonto vain oli mielestämme miellyttävämpi kuin pölyinen tie. Rantakartanontie oli mukulakivetty, joten metsätietä oli mukavampi kulkea ja varsinkin polkupyörällä ajaa. Metsätieltä muistan tapauksen, kun luokkatovereilleni, Kimiläisen kaksosille, tuli kova riita kotimatkalla. Hannu haukkui Hannele-siskoaan niin, että tytöltä pääsi itku. Menin väliin tasoittelemaan ja päätimme Hannelen kanssa kiertää metsätien kautta, jotta saisimme olla lopun matkaa Hannulta rauhassa.

Hannele kuoli sittemmin. Hänellä oli jotain vikaa sydämessä, ja hän menehtyi leikkaukseen. Hän oli kaksosveljeään huomattavasti heiveröisempi, ehkä juuri sairauden takia. Tämä on kuitenkin vain muistinvaraista kuulopuhetta, sillä meille lapsille ei tällaisia surullisia asioita avoimesti kerrottu. Ne tulivat tietoomme mikä minkin juorukierroksen kautta. Kun kuulin Hannelen kohtalosta, minulle tuli sekä paha että hyvä mieli. Paha siksi, että lapsen kuolema tuntui niin epäoikeudenmukaiselta. Hyvä mieli siksi, että olin voinut edes
satunnaisesti vähän helpottaa Hannelen lyhyttä elämää. Muistoissani näen yhä hänen suuret, itkeytyneet silmänsä ja punaisen, vaaleita hiuksia koristaneen rusetin.