Menovettä linja-autoon

Oli lämmin kesäpäivä, kuten aina lapsuuden kesinä. Olimme Heimon kanssa rakentaneet ja viritelleet talon taakse koivikon varjoon "linja-auton".
Työnjako meni niin, että Heimo rakensi ja minä lähinnä virittelin. Auto oli kasattu muutamasta puuelementistä, joita oli jäänyt yli mökkirakennuksesta. Rattina oli vanha lastenvaunujen pyörä. Tuohon aikaan busseissa oli suuntaviitat, vilkkuja ei vielä tunnettu. Me teimme omamme rimanpätkistä, jotka naulasimme linja-automme kulmiin. Niitä voi kääntää sormella suunnan muutoksesta varoittamaan.

Autoon kuului myös bensatankki, joka oli tehty vanhasta, metsän kaatikselta löytämästäni peräruiskeastiasta - siinä oli letkukin. En tiennyt sitä kotiin kantaessani, mikä se oli, mutta Heimo tiesi ja valisti minuakin. Kun astian täytti vedellä, bensaa kulua tiputteli ajon aikana ihan sopivasti, ja kun tankki tyhjeni, piti ajaa huoltoasemalle tankkaamaan. Bensan kulutusta saattoi säädellä letkuun kuuluneella pienellä hanalla, mutta emme me paljon bensaa säästelleet - sitähän riitti sadevesitynnyreissä ja kaivossa ämpärikaupalla.

Lahja-äidillä on aina ollut paljon ystäviä ja tuttavia. Kontulasta, alle kilsan päästä Humikkalantien varrelta, saapui kerran vierailulle Kasken tuttavaperhe. Siihen kuului kaksi suurin piirtein minun ikäistä veljestä. Esittelin heille tietysti heti hienon bussimme. Vuorotellen siinä sitten ajettiin bussikuskeina, päristiin huulet helliksi, tivattiin paperilipuista tehtyjä matkalippuja ja tuikittiin tikulla niihin reikiä. Kunnes bensa loppui.