Kirstinkadulle oli noin kolmensadan metrin matka Brahiksen asunnoltamme. Ensin korttelin kulmaan Läntistä Brahenkatua Sturenkadun suuntaan. Kulmassa oli bensa-asema. Heimo muistaa, että se olisi ollut Shelli jo silloin. Bensis ei hirveästi kiinnostanut. Se haisikin pahalta. Nyt paikalla on Työläisäidin patsas ja pieni puisto. Bensis on muuttanut vastapäätä, Brahen kentän viereen.

Sturenkadun toiselta puolen alkoi pieni kallio, jonka päälle on nyt rakennettu kulmakortteli. Korttelissa on nykyään Alppilan apteekki. Korttelin avoimen pihan puolella saattaa olla jokunen ripe aikaisemmasta kalliosta vielä jäljellä. Me lapset, Heimo ja minä, oikaisimme aina kallion yli. Se oli paljon mielenkiintoisempaa kuin kävellä asfalttikatua.

Kalliosta kulki poikien keskuudessa karmea tarina. Sen Kirstinkadun puolella oli pieni lepikko, jossa tarinan mukaan joku mies oli räjäyttänyt itsensä. Juttuun kuuluivat veriroiskeet ja suolenpätkät puiden oksilla. Illalla me ei siitä uskallettu kulkea.

Jos kulki Porvoonkadun mäkeä ylös asiallisesti jalkakäytävää pitkin, kuten aikuisten käsipuolessa piti kulkea, näki Viidenpennin pysäkin puiston. Siinä pysähtyy ratikka vielä nykyäänkin. Puistossa oli tuohon aikaan karkkikioski. Siinä käytiin joskus Heiskan kanssa markan karkkeja ostamassa. Nenä taisi juuri ja juuri ulottua tiskinreunalle. Käsi ainakin. Markka saatettiin myös uhrata raitsikakiskoille. Kun ratikka manklasi sen yli, markasta tuli lituskaa. Se ei enää kelvannut kiskalle, mutta muuten se oli eri hieno.

Kirstinkatu kääntyi hieman ennen Viidenpennin pysäkin puistoa vasemmalle. Nyt kadun nimi on Kirstinkuja.
Kirstinkadun talot olivat ja ovat edelleenkin kahdessa peräkkäisessä, kaksi taloa käsittävässä rivissä. Talojen väliin jää puistomainen piha, ja neljän talon keskellä on vanha pyykkitupa ja sauna. Olin monesti siellä äidin kanssa pyykillä. Lämmin vesihöyry täytti pyykkituvan ja haisi puhtaalle. Pyykkilauta oli puupaljussa ja vaatteet hangattiin pyykkilautaa vasten puhtaiksi. Matoissa käytettiin juuriharjaa. Pesuaineena oli mäntysuopatangon palanen.

Vesi kuumennettiin puulämmitteisissä, suurissa padoissa. Lakanapyykki piti keittää. Liika vesi puristettiin pois samalla tavalla kuin Työläisäidin patsaalla tehdään. Jos nimittäin paikalla oli joku, jonka kanssa vääntää. Useimmiten oli. Lakanat ja vaatteet kuivatettiin pyykkituvan vieressä olevilla naruilla. Kuivat vaatteet vedettiin, viikattiin, pyöritettiin rullaksi ja mankeloitiin. Mankeli oli pesutuparakennuksen toisella puolella. Kysyin äidiltä joskus, miksi pyykit piti mankeloida? Äidillä oli vakuuttava vastaus: "Ne ovat siistimmät ja säilyvät pidempään puhtaina". Uskoin siihen. Mankeloitu pyykki näytti liukkailta. Lika varmaan liukastui pois.

Kirstinkadun vessat olivat jo minun aikanani vesikäymälöitä, mutta sijaitsivat kellarissa. Jokaisella huoneistolla oli oma vessa, ja avain piti muistaa ottaa mukaan, kun tuli sinne asiaa. Muuten saattoi mennä housuun. Asialla käynti kun tahtoi aina jäädä kovin täpärälle leikin tiimellyksessä.

Kirstinkadun talorivien takana alkoivat Alppilan tai Linnanmäen kalliot, varsinaiset leikkipaikkamme. Me pienemmät tosin emme saaneet mennä "mihinkään korkealle putoamaan". Siitä syystä leikimme useimmiten kallioiden juurella olevalla nurmikon ja hiekan sekaisella alueella. Siinä oli hyvä leikkiä vaikka purkkista.

Piiloja oli runsaasti kallionjuuren pusikoissa ja matalien kielekkeiden takana. Pihallekin saatettiin juosta tai kulman takaa kyttäillä etsijää. Puistomaisessa pihassa oli parikin hiekkalaatikkoa. Usein me skidit jouduimme tyytymään niihin, jos isompia ei ollut meitä kaltsin puolella vahtimassa.

Isoilla pojilla oli omat kiireet. Kun muuta kolttosta eivät keksineet, pojat kiipesivät katolle ja saivat latarilta kyytiä.