|
Mäkkärit, mäkiromut, mäkiautot - rakkailla lapsilla oli monta nimeä.
Helytien pitkän mäen yksi hyötykäyttötapa oli lasketella sitä mäkiautoilla. Mäkiauto-harrastus pyyhkäisi 1960-luvulla kohahtaen läpi
koko paikallisen poika-penikkalauman. Autoja nakerreltiin joka kellarissa
ja pihassa. Saman voi sanoa niinkin, että jokainen joka hommaan kykeni,
rakensi itselleen mäkiauton. Osaa tosin auttoivat isot veljet, joitakin
isät.
Yleensä mäkiromu koottiin sanan mukaisesti romuista, joten hintaa
autolle ei juuri kertynyt. Pyörät ja akselit saatiin vanhoista
lastenvaunuista - omista, ostetuista tai löydetyistä. Runko koottiin
mistä tahansa saatavilla olleesta purkutavarasta. Ratteja oli joka
lähtöön, ihan oikeita autonratteja myöten. Yksinkertaisin ratti oli
tehty puukapulasta. Nykypäivän ohjaustehostinta vastasi pyykkinaruohjaus
ja ABS-jarruja maata harannut keppi. Katsastukseen vain ei
tainnut olla asiaa.
Naruohjaus rakennettiin siten, että vahvahkoa köyttä – eli äidiltä "lainattua" pyykkinarua - kierrettiin muutaman kierroksen verran ratista
lähteneen puuakselin ympäri. Naru naulattiin kierretyn osan keskeltä kiinni, jotta ohjaus ei luistaisi. Narun päät kiinnitettiin lautaan,
joka oli kiinni etupyörien akselissa. Etupyörien akseli oli
taivutetuilla nauloilla kiinni tässä vapaasti kääntyvässä laudassa.
Kierroksia rattiakselin ympärillä piti olla riittävästi naulauksen
molemmin puolin, jotta pyörät kääntyivät tarpeeksi. Ohjaus oli autojen
heikoin kohta. Ohjausnaru saattoi sotkeutua tai katketa. Vahinkoa ei
silti yleensä tullut, sillä pyörät kääntyivät mieluummin linkkuun kuin
pysyivät suorassa. Matka päätyi tiensivuun tai ojaan, tiettävästi ei
sentään koskaan päin puuta. Pahempaa seurasi, kun pyykkinaru ei riittänytkään niiden koivujen väliin, jossa Äiti ruukkasi pyykkiänsä kuivatella.
Autojen mallit olivat hyvin persoonallisia ja joitakin oli jopa
koristeltu maalaamalla. Yksinkertaisimmillaan auto oli maalaamatonta
raakalautaa. Vauhti oli riippuvainen pyörien koosta, renkaiden
paksuudesta ja ennen kaikkea pyörien laakeroinnista. Paksummat renkaat
pysyivät hiekkatiellä helpommin vauhdissa, koska eivät uponneet
hiekkaan. Pinnavanteet edustivat jo huippua ja niitä taisikin olla vain
yhdessä autossa. Pinnavanteissa oli myös parhaat laakerit.
|
Mäkiauto hienommasta päästä. Malli muistuttaa elävästi aamutossua. Meno
vain ei välttämättä ollut yhtä pehmeää.
Ohjauspyörä on nähtävästi tehty lastenvaunujen pyörästä. Sellaiset kävivät myös vararenkaaksi,
kuten alla olevista rilloista näkee. Miten mahtoi
olla urasyvyys renkaissa? Kuski saattaa olla Hannu tai Juhani. Itse
en muista kuvanottohetkeä eikä auto ollut minun. Se oli
luultavasti Jyry Louhiston, jonka albumista kuva on.
Erkki Vakkala oli mäkiautojen huippusuunnittelija ja rakentaja. Kuvassa
Erkki päästelee autollaan luultavasti rakenteellista ylinopeutta alas
Huntutien mäkeä. Kuva Erkki Vakkalan albumista.
Eihän mäkiautoilla oikeita kilpailuja voitu pitää, vaan kisattiin lähinnä siitä, kuka laskee pisimmälle. Joskus tietysti kolaroitiin tai
kiilailtiin tahallaan toisia ojaan. Ikävintä oli kiskoa raskas auto
takaisin pitkän mäen päälle. Autottomat saattoivat saada laskuvuoron,
jos vetivät auton mäen päälle tai avustivat kiskomisessa. Hurjimpia
laskumäkiä oli Soikan kaltsin loivempi kallio. Kovapintaisena se antoi
hurjan vauhdin. Toisaalta kalliomäki oli muhkurainen, joten auto tahtoi
hajota eli mäkiromusta tuli helposti ihan oikeaa romua. Lastenrattaiden
pyöriä suunnitelleet eivät selvästikään osanneet ottaa huomioon moista
rallikäyttöä; pyörät tahtoivat irrota kesken matkan.
Erkki Vakkala oli yksi innokkaimmista mäkiautojen rakentajista ja teki
niitä useita. "Vakioluokan" mäkiautossa oli pienet pyörät, mutta Erkki
eli kavereiden kesken tuttavallisesti "Eki" rakensi myös polkupyörän
renkailla varustetun huippumallin, josta ikävä kyllä ei ole säilynyt
yhtään valokuvaa ja mustelmatkin taitavat olla kaikki parantuneet.
Muisteli Hannu Kuukkanen
|
