Oppikouluun

Kuusikymmenluvulla kansakoulu päättyi kuudenteen luokkaan, josta sitten jatkettiin joko ammattikouluun tai oppikouluun. Oppariin tosin pyrittiin yleisesti jo neljänneltä. Niin tein minäkin, koska halusin isona mainosgraafikoksi. Se vaatisi aikanaan Taideteollisen korkeakoulun eli Atskin käymisen. Koska sinne oli mahdollista päästä myös keskikoulun pohjalta, päätin jo varhain, että oppikoulu saa osaltani jäädä viiteen luokkaan. Yritin ensin Tossuun, mutta pisteet eivät riittäneet. Koulu oli varsin arvostettu, joten sinne oli runsaasti pyrkijöitä. Pääsin kuitenkin syksyllä samoilla pisteillä Kulosaaren yhteiskouluun eli Kulikseen.

Mielenkiinto koulunkäyntiin ei ollut hääppöinen. Piirtäminen ja varsinkin musiikkiharrastus veivät kaiken huomion ja ylimääräisen vapaa-ajan. Sitä paitsi rakastuin kolmannella luokalla korviani myöten Leenaan, fiksuun ja sööttiin lehtorin tyttäreen. Kävimme muutamia kertoja yhdessä kävelemässä. Olin niin ujo, etten uskaltanut pitää Leenaa edes kädestä. Kerran teimme pidemmän pyöräretken Vuosaareen asti, Leena tarakallani; pompimme elämän riemulla eräässä heinäladossa ja seikkailimme Mustanmäen luolissa. Sieltä pyöräilimme Vesalaan Nakkia moikkaamaan. Nakki oli samalla luokalla, joten minusta se oli ihan luonteva ajatus. Vesalassa kuitenkin romanssi romahti, kun Leena syytä ilmoittamatta halusi yllättäen kotiin ja pyysi Nakkia viemään hänet fillarin tarakalla Vesalan bussille. Koin sen bäneiksi, enkä sen koommin pyytänyt Leenaa enää mihinkään. Eräissä kotihipoissa vähän myöhemmin hän oli kuitenkin mukana, pyörittelimme yhdessä muutaman muun kanssa karttapalloa ja osoittelimme eri paikkoja. Minä tökkäsin sormella Suomea ja sanoin: "Tuolla mä oon kyllä ollut". Leena katsoi silmiini ja kuittasi hymyillen: "Niin mäkin, ja mulla oli kivaa". Menin hiljaiseksi. Miten naisia voi koskaan oppia ymmärtämään? En silti uskaltanut aloittaa Leenan kanssa uudelleen. En halunnut toisia rukkasia, kun edellisenkin aiheuttamista haavoista olin vasta palaamassa henkiin, nippa nappa.

Kuliksen aikaisista kotihipoista jäivät parhaiten mieleen Mikko Viherjuuren kotona Tammisalossa pidetyt. Mikon isä oli Markkinointi-Viherjuuren omistaja, ja elettiin mainostoimistojen kulta-aikaa. Vihejuuret asuivat vanhassa, komeassa "Muumitalossa". Linnamainen puutalo oli peruskorjattu kaikin nykyajan mukavuuksin. Vanhemmat ja sisarukset olivat kohteliaasti poistuneet, kun Mikon vierasporukka valtasi talon. Melkein koko luokka oli paikalla, ainakin parikymmentä meitä oli. Jossain vaiheessa keksimme, että piti tanssia letkajenkkaa, joka oli ajan muotitanssi. Letkamme kiersi ympäri taloa, kunnes tultiin olohuoneeseen, ja siinä jytkeessä alkoivat talonisännän matkamuistot kirjahyllyssä kilistä. Yksi Väli-Amerikasta tuotu atsteekkien pienoispatsas putosi lattialle ja meni palasiksi. Mikko ei ollut asiasta moksiskaan, mutta Matti-isä saattoi hyvinkin olla. Hän oli kaikkea muuta kuin tyhjätasku ja lisäksi harrastajataiteilija, joten patsas tuskin oli rihkamaa. Perästä ei kuitenkaan kuulunut, joten vahinko taisi mennä kotivakuutuksen piikkiin. 

Oppiksessa uusi tuttavuus, ruotsinkieli, oli erityisen hankala oppiaine. Nykyisin sitä kutsutaan pakkoruotsiksi, minulle se oli sitä jo tuolloin. Seuraava kieli, englanti, kiinnosti jo periaatteessa enemmän, mutta lukuhaluja sekään ei parantanut. Niinpä kolmannella luokalla ehtoja kertyi jo sen verran, että luokan kertaus oli tarpeen. Sen ansiosta keskiarvo eli spettari nousi reippaasti, ja vauhti jatkui seuraavillakin luokilla. Luonnonhistorian numero tosin kimposi uudelle tasolle lähinnä siksi, että eräällä tunnilla olin ainoa oppilas, joka oli hereillä. Olin kiinnostunut luonnosta, ja siksi kuuntelin tarkkaavaisesti, kun opettaja luki selostusta puitten valmistautumisesta talvilepoon ja siitä, mikä osuus kemialla ja mekaniikalla on lehtien karisemiseen. Lopetettuaan hän kysyi: "No niin, miksi lehdet siis putoavat puista?" Olin ainut, joka viittasi. Hämmentynyt maikka yritti saada vastausta lopulta jopa luokan priimukselta, mutta tylsä luenta oli tuutinut myös priimuksen uneen. Viimein opettaja taipui, antoi minun vastata, ja siitä alkoi luonnonhistorian numeroni nousu.

Piirustuksessa minulla oli aina ollut vakaa kymppi, vaikka meillä Kuliksen piikkamaikan kanssa ei ihan yhtäläisiä näkemyksiä ollutkaan siitä, mikä oli taidetta ja mikä ei. Piirtelin kouluvihkoihin huuliveikkoja eli hahmoja, joiden ylähuuli oli venähtänyt ja alaleuka kadonnut. Ne olivat mielestäni sarjakuvahahmoja, eikä niillä ollut mitään tekemistä ihmiskasvojen pilkkaamisen kanssa. Piikkamaikka ymmärsi asian kuitenkin toisin ja luennoi eräällä piirustustunnilla siitä, miten ihmiskasvojen erikoisuuksia ei pidä vääristellä eikä pilkata. Hän ei minua nimeltä maininnut, mutta tunnistin itseni. Opettajainhuoneessa oltiin selvästi kahta mieltä. Osaa hahmoni huvittivat, osaa eivät. Puutyönopettajani Atte Poppius oli puolellani. Sen huomasin tosin vasta vuosia jälkeenpäin, kun hän palautti pitkään pihtaamansa kodintekniikka-vihkoni, jossa oli lisukkeina huuliveikkojani. Eipä silti, jäi vihkojani eräille muillekin opettajille.