Musiikki on aina ollut kiinteä osa elämääni. Muistan jo lapsuudesta hetkiä radion ääressä, kun sieltä tuli musiikkia ja huomasin, että pystyn arvaamaan miten klassisessakin musiikissa melodia voisi jatkua. Saattoipa olla piilotajuista muistamistakin. Jokainen musiikin kanssa tekemisissä ollut kuitenkin tietää, että kappaleilla on oma karaktäärinsä ja sointukuvioilla on aina tietyt mahdollisuudet. Arvauksen ei tarvitse olla lainkaan lotto-luokkaa.
Kun olin pieni, isä tapasi laulaa minulle osaamiaan lastenlauluja. Repertuaariin kuuluivat Pepe oli musta, Telefooni Afrikassa ja laulu pitkäkaulaisesta kirahvista, joka ajatteli ostaa kauluksen ja kaulahuivin. Isä oli soittanut Vallilan Kisällitoverit nimisessä yhtyeessä, josta on kuvia perhealbumissamme.
Kuuntelemisen kautta musiikista kehittyi minulle pikku hiljaa harrastus, jossa itse pääsin sitä sekä esittämään että tekemään. Syntyi ensin Leon kanssa folk-duo ja sittemmin Marko Putkosen koulubändi Passing Five.
Vasta Passing Five yhtyeemme aikoihin kiinnostuin omien kappaleiden tekemisestä. Siihen innostivat sellaiset yksinkertaiset asiat kuin nuottien kalleus ja radiosta poimittujen kappaleiden jäljentämisen hankaluus. Asiaa toki helpotti sittemmin hankittu mankka. Nauhuri oli myös yksi avain omaan musiikkiin, koska nuottikirjoitustaidon puuttuessa melodioita ei tahtonut muistaa, vaikka soinnut olisivatkin olleet alkeellisen sanoituksen mukana. Muistan kuinka eräänkin oman kappaleen harjoittelu vei kaikkine detaljeineen useamman tunnin. Täytyi vain kelata kappaletta edes takaisin ja harjoitella kohdat yksi kerrallaan. Aherruksesta syntyi kuitenkin koko joukko kappaleen tekeleitä.
Tapasin hiljattain Arto Vilkon, vanhan tuttavani Kulosaaren yhteiskoulun ajoilta. Tuttavuus syntyi aikoinaan bändikaverini Igon kautta. Iigo sauhusi igomaiseen tapaansa erään biisini pohjalta tehdyn Passing Fiven treeninauhoituksen kanssa ja oli soitellut sitä Artolle. Arto oli noihin aikoihin sijoittunut Syksyn sävelessä ja oli jo singlen julkaissut kuuluisuus. Sittemmin hän oli tehnyt pitkän uran radiossa ja väitellyt tohtoriksi. Täytyy nostaa miehelle hattua. Hän tekee mitä huvittaa, muut mitä sattuvat osaamaan. Tavatessamme nakkelimme ajatuksia musiikin nykytilasta, radiosta ja verkkomedian vaikutuksesta. Puhuimme myös brandin luomisesta, mikä sivusi Arton väitöskirjaa. Uusmedia on siihen hyvä väline. Työtä se kuitenkin vaatisi ja paljon. |
Yläkuvassa esiintyvät Vallilan Kisällit vuonna 1936. Isäni Viljo Kuukkanen on kolmas oikealta. Muita nimiä ei ole tiedossa. Isä lauloi joitakin kisällilauluja Työväen Arkiston Muistitietoarkistoon vuonna 1998. Ei omena puusta ihan pöpelikköön ole pudonnut.
Musiikintekijät Kari Kuivalainen ja Arto Vilkko. Kuunneltuani kavereitten biisejä ihmettelin, ettei niistä ole kivunnut hittejä. Nykyään musiikin markkinointi on ihan oma taiteenlajinsa. Pelkkä hyvä musiikki ei enää riitä.
Olin pienestä pitäen kaivannut jotakin instrumenttia. Kerran kun olimme kylässä, pääsin hetkeksi pianon ääreen, mutta se loppui lyhyeen kun aikuiset puuttuivat musisointiini. Se oli eka ja toistaiseksi ainut kerta, kun minut poistettiin estradilta. Halusin kovasti pianoa, mutta siihen meillä ei ollut varaa. Sen sijaan sain joskus myöhemmin melodiikan. Eihän se pianoa vastannut, vaikka siinä samanlaiset koskettimet olikin. Jotain sillä kuitenkin soittelin, kunnes siitä rikkoontui kieli, yksi niistä kahdesta ainokaisesta sävelkerrasta.
Isä toi eräältä Neuvostoliiton reissultaan kitaran. En muista tarkalleen, mutta luulen että se oli tarkoitettu "pojille". Kumpi meistä lie sitä ensi vuosina soittanut? Heimoa ei skitta juurikaan kiinnostanut ja minuakin vasta, kun folkia alkoi ilmestyä radio-ohjelmiin. Niin saimme Kinnarin Leon kanssa folk-kärpäsen pureman.
Kirjoitti Hannu Kuukkanen
Muutamia Viljo Kuukkasen, 81 vuotiaana laulamia kisällilauluja:
Laulaen on hauskempaa, Elias Pappi, Petsamo
(Lähde: Työväen Arkisto, Muistitetokokoelmat, Ulla Tapiovaara-Harpf) |