Passing Five hajosi, kun Markku Putkonen ja minä lähdimme inttiin. Myös Igo oli menossa sisään, seuraavassa erässä. Vieläpä samaan paikkaan Helsingin laivastoasemalle, Öbikseen. Jorskallakin oli intti edessä. Vahdinvaihto tosin tapahtui niin, ettemme onnistuneet kohtaamaan toisiamme.
Kun sitten aikanaan olimme taas kaikki takaisin siviilissä, kävi niin kuin arvata saattaa - porukka ryhtyi rakentamaan omaa elämäänsä kukin omalle taholleen. Markku perusti Horttokaalon, minä opiskelin Taikissa, muut lähtivät kuka minnekin, pääasiassa opin tielle.
Sitten tulivat tyttöystävät ja avioliitot, uudet asuinpaikat, lapset. Kaikki muut, Markkua lukuunottamatta, valitsivat porvarillisen ammatin. Soittopelit ja laitteet jäivät komeroihin pölyyntymään ja harjoituksissa halvoille nauhalaaduille tehdyt taltioinnit peittyivät uuden musiikin alle tai haihtuivat pikku hiljaa kuulumattomiin.
Musiikki ei kuitenkaan kadonnut kokonaan elämästäni. Jo Passereiden aikaan olin tehnyt muutamia omia kappaleita, joista osaa soitimme eri tilaisuuksissa. Sen jälkeen ei aikaa enää tahtonutkaan musiikin tekemiseen löytyä. Syynä olivat ensin opinnot, sitten suurten asuntolainojen aiheuttamat firabelityöt ja myöhemmin vapaa-ajan syöneet asuntoremontit. Tätä taustaa vasten on oikeastaan ihme, että biisejä silti syntyi, yksi silloin, toinen tällöin. Inspiraation lähteenä oli milloin mikin: uusi kitaralöytö kirpparilta, ilmastointikanavasta kuulunut ääni, ilon tai vihan puuska. Kappaleen syntymiseksi tarvittiin myös hiljainen, yksinäinen hetki, joita oli harvassa.
Kerran kertynyttä materiaalia inventoidessani sain kokoon noin 300 eri vaiheeseen jäänyttä biisin raakiletta. Niitä olisi pitänyt ajan kanssa päästä kypsyttelemään valmiiksi. Yksi ongelmista oli sanoitus. Tein biisin yleensä englanninkielisin työsanoin. Kyse oli lähinnä epämääräisestä tajunnanvirrasta, joka sopi syntyvään musiikkiin. Kun musallinen inspis on päällä, aikaa sanojen pohdintaan ei hirveästi jää.
Luin hiljan lahjaksi saamani Paul Mc Cartneyn elämäkerran, jossa Sr. Paul kertoo musiikkinsa syntyhetkistä. Hänen luomisprosessinsa on juuri tällainen: Melodia kuljettaa ja sanoja valuu mukaan vailla suurempaa kontrollia. Vasta myöhemmin on varsinaisen sanoittamisen aika. Sr. Paul sattuu olemaan syntyperäinen britti, minä en. Tässä ei vertailla kappaleiden tasoa, ainoastaan syntytapaa. Sanoittajan tulee syvällisesti ymmärtää käyttämäänsä kieltä, koska lyriikassa ovat vivahteet tärkeitä.
Kirjailija-ystävälläni Lassella on Jarmo-poika, joka hiljan oli virittelemässä Fender Stratocasteriaan uusilla mikrofoneilla; sain häneltä aiheesta kirjeen kuvineen. Siitä seurasi ajatustenvaihtoa musiikista ja Lassen kirjoittamasta nuorisokirjasta Kuningashitti. Lasse puolestaan lähetti kirjan minulle. Kun olin lukenut sitä jonkin matkaa, minulle tuli tunne, että tämähän on melkein kuin tarina itsestäni. Se kilautti muistojeni tuulikannelta heti ensi rivimetreillään, kun se sattumalta vei lapsuuteni tuttuihin maisemiin Tammisalossa. Veihän kirja muutenkin mukanaan.
Kirjoitin kiitoskirjeen Lasselle: "Subject: Kuningashitti.
Kyllä se säväytti, Lasse-ystäväni. Sai ansaitsemansa väreet ja tunteenliikutukset. Nuoruus ja omat vaiheet tulivat elävästi muistoina mukaan tarinaasi. Multakin on jäänyt kuningashitti tekemättä, mutta ei se ole suuremmin haitannut. Muutakin tekemistä on ollut ihan riittämiin ja aina on eteenpäin pikkuhiljaa potkittu, ryömitty ja rämmitty. Ilman hittejä. Olivat palkinneet kirjasi ihan aiheesta."
Musiikki alkoi taas elää sisälläni omaa elämäänsä.
Otin yhteyttä Markkuun, vanhan Passing Fiven kaveriini. Ajattelin, että hän ehkä voisi kehitellä melodioihini suomenkielistä sanoitusta. Se ajatus kaatui valitettavasti Markun ja omiinkin työkiireisiini. Ehkä myös suomenkielisten sanojen ja melodian väliseen ristiriitaan.
Myös eräs HPV:n aikainen työtoverini oli erinomainen lyyrikko ja tein musiikin joihinkin hänen runoihinsa. Syntyi yksi joululaulu ja yksi mainos-jingle HPV:n omiin tarkoituksiin. Tuon jinglen lauloi Markku Putkonen, silloin jo Marco, nauhalle. Vaikka äänittäjä oli ammattilainen, laatu ei ollut kaksinen ja musiikki olisi kaivannut runsaasti editointia. Musa oli täysin vailla kaikua eikä Heinz Sandnerini tahtonut pysyä vireessä. Skitta piti kaiken lisäksi virittää askelta alemmas Markon äänialan mukaan. Tämä taas aiheutti kielten särähtelyä otelautaan. Noihin aikoihin ei PC-tason koneissa vielä ollut editointi-ohjelmistoja eikä –laitteita, ei liioin varaa kaupalliseen editointiin, ymmärrettävistä syistä.
Harrastuksen myötä on syntynyt lukuisia demo-biisejä:
uusimpiin kuuluva, moniraitatekniikalla tehty rokahtava demo. Sanat vaativat työstämistä.
- Idon't Want be Nobody Else
Vastaava demo jostakin 2010-luvun puolelta. Sanat vaativat työstämistä.
- One kind of Liberty
Demo, balladi. 12 kielinen kitara. Sanat vaativat työstämistä.
- This Only Night |
Hannu ja Hohner ryhmäkuvassa. Musaa syntyy mutta sanoista on pulaa. Vain englanninkieli rimmaa
Jos sanat tulivat copyltä, homma toimi, mutta toisinpäin yhteistyö ei tahtonut onnistua. Sanoitus ei vain jotenkin istunut suuhuni. Olin myös mustasukkainen alkuperäisen musiikkini fiiliksestä, joka ei enää soinut uusissa sanoissa. Kun ei ollut oikeita sanoja, ei syntynyt myöskään riittävän hyviä demoja. Siitä huolimatta purkitin muutaman biisin alkuperäisin ”boot-leg”-sanoin demotasolle asti. Työssä avusti Heinz Sandner sekä sähköisenä instrumenttina syntymäpäivälahjaksi saamani puoliakustinen Jazz Hohner. Homma ei enää jäänyt ainakaan skitasta kiinni.
Heinz Sandner oli upeaääninen skitta, mutta sen virityssysteemin heikkous teki mahdottomaksi järkevän musisoinnin; 12-kielistä on tuskallista viritellä joka biisin jälkeen uudelleen. Korjauttamallahan sekin tosin paranisi.
Tuorein sanoittajatuttavuuteni on VTT:llä työskentelevä britti Stephen Fox. Hän teki kokeeksi yhteen biisiini sanat. Kun sain lyriikan, totesin, että se ei taipuisi melodiaan ilman suuria muutoksia. Sen sijaan tein kokeeksi Stephenin sanoihin kokonaan uuden laulun. Se onnistui yli odotusten. Siihen asti Stephen oli epäillyt, josko hänestä olisi lyyrikoksi lainkaan. Kuultuaan sanojensa pohjalta tekemäni demon hän alkoi vakuuttua lyyrikon taidoistaan tosissaan. Teimme samalla metodilla toisen biisin. Seuraavaksi on tarkoituksena lähteä kauppaamaan musiikkia uusille yhtyeille, ensi alkuun vaikkapa CD:n täytebiiseiksi, omalla riskillämme. Saapa nähdä, minne tämä yritys meitä vie.
Arto Vilkko, vanha tuttavani Kulosaaren yhteiskoulun ajoilta, on levyttänyt muutaman CD:n. Kun kerran kuulin työmatkalla autoradiosta biisin ”Paljon sain”, totesin itsekseni, että "hyvä pojat!" Hankin Kuivalaisen ja Vilkon albumin "Tänään"; se kuulostaa kokonaisuutena hyvältä, tasalaatuiselta ammattilaisten tavaralta ja korvaan tarttui jo mainitun "Paljon sain" –biisin lisäksi "Kiinni mun ihoon" ja "Voin luottaa ystävään." Viimeksi mainittu on Artsin sanoittama upea coveri vanhasta klassikosta "He ain't heavy he's my brother."
Artolta kuulin, että englanninkieliset kappaleet eivät tällä hetkellä mene Suomessa soittolistoille eli kaupaksi. Hän jos kukaan on, entisenä radiotoimittajana ja tutkijana, soittolistojen asiantuntija. Tieto masensi, koska suomi on aina ollut minulle sanoituskielenä vieras. Se ei yksinkertaisesti istu melodiaan minun suussani. Yritykset sanoittaa suomeksi ovat kaatuneet myös siihen, että biisistä katoaa fiilis. Tulos kuulostaa synteettiseltä, keinotekoiselta. Olen liian lähellä sävelmää, jotta voisin hyväksyä niin suurta tunnelman muutosta. Suomeksi sanoittaminen tuntuu myös ajatuksena vieraalta - en osaa edes kuvitella itseäni tekemässä kappaleita suomalaisin sanoin. Tämä ei tarkoita, etteikö suomalainen lyriikka saattaisi synnyttää melodiaa mutta tässä tapauksessa alkuperäinen melodia on syntynyt toiselle kielelle.
Jos Stephen ei pysty valmiiseen biisiini englanninkielistä lyriikkaa kirjoittamaan, ainoaksi vaihtoehdoksi jää netti. Perustan sosiaalisen median alustalle musiikintuotanto-sivuston ja laitan sinne sävellyksiäni halukkaiden sanoittajien löytämiseksi ja aktivoimiseksi.
Jossain elämän vaiheessa myös vanha Passing Fivessä soittanut kaverini Jorma kyseli, lähtisinkö soittamaan hänen kanssaan yhteen harrastelijabändiin. Kieltäydyin silloin työkiireitten takia. Kun eläkeikä lähestyy, mieli alkaa muuttua. Kuulin eilen, että bändi ei ole enää kasassa mutta Jorma itse on kiinnostunut jatkamaan musisointia kyllä. Ei toki mitään jatkuvaa menoa, vaan keikka silloin, toinen tällöin tai vain yhdessä jammailua. Lähinnä omaksi iloksi ja virkistykseksi.
Rollareiden nimeä ja elämäntapaa mukaillen: Eläkeläinen tarvitsee harrastuksia, ne pitävät kiven pyörimässä!
Kirjoitti Hannu Kuukkanen |
