Toista vuotta Atskin Kuvallisen viestinnän laitoksella opiskeltuani totesin, että olisi viisainta hakeutua alan töihin. Olin suorittanut kaikki perusaineet ja saanut työkokemuksesta täydet pisteet; suorituspisteitä tuli myös iltakoulun kurssista. En tuntenut saavani mitään uutta ammattiopetuksen puolella, joten ammattiaineiden opiskelua voisin jatkaa iltakoulun kursseina. Siellä olivat alan parhaat opettajat. Vapaavalintaisena aineena piirsin iltaisin elävää mallia. Toisen opintovuoden jälkeen minulla oli koossa niin paljon pisteitä, että vielä puuttuvan määrän saisin päättötyöstä. Töihin menoa oli lisäksi vauhdittamassa tieto siitä, että äidin ja isän eron jälkeen Vartiokylän talo myydään. Meidän oli hankittava itsellemme jostain uusi asunto.
Ensin tosin ajattelin, että ostaisin yhdessä äidin kanssa isän osuuden talosta. Avovintti olisi rakennettu asuttavaksi, ja yläkertaan olisi otettu kaksi vuokralaista. Laskelmat kuitenkin osoittivat, ettei ajatus ollut realistinen. Pankki ei suostunut lainaamaan ostoon tarvittua summaa, emmekä me olisi pystyneet riittävällä marginaalilla hoitamaan lainan korkoja. Tuohon aikaan raha oli tiukalla ja ansiomme vähäiset. Raha kulki kädestä suuhun. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi antaa talon mennä myyntiin. Ostaja, Salosen nuori perhe, löytyi isän tuttavapiiristä. He olivat etsineet vanhaa omakotitaloa Helsingin lähiöistä, ja heille Käätypolku 8 oli unelmien täyttymys. Talo myytiin 1970.
Vuokra-asunnon löytäminen oli noina aikoina erityisen vaikeaa. Vuokralaisten oikeuksia oli vastikään lisätty, eikä tarjontaa juuri ollut. Sekin vähä, mitä oli, meni yleensä tuttavankauppana. Sattui useammin kuin kerran, että pyrkiessämme asuntoa katsomaan, vastassa oli sisäänheittäjän sijasta ulosheittäjä. "Valitan, asunto meni jo!” Vaikka vuokrasäännöstely oli voimassa, vuokrat olivat kovin korkeita meidän mittapuumme mukaan. Yksi suurista ikäluokista olisi tarvinnut asuntoja, mutta lainlaatijoiden ajattelemattomuus oli vienyt ne markkinoilta.
Kun Salosten kanssa sovittu muuttopäivä koitti, äiti oli muuttanut uuteen asuntoonsa Humikkalantielle, mutta me asuimme edelleen Käätypolku 8 yläkerrassa, henkisesti loukussa kuin rotat. Saimme puhuttua Salosilta armonaikaa, ja kiivas asunnon etsintä jatkui, mutta edelleen tuloksettomana. Ajan oloon tilanne muuttui todella kiusalliseksi. Saloset olisivat tarvinneet yläkerran käyttöönsä, koska heillä oli aikomus aloittaa remontti alakerrassa.
|
Hannun Vuosaaren bussin vuosikortti. Se oli edullisin tapa matkustaa tuohon aikaan. Aikakauden tyyliin kuului terässankaiset laajakulmalasit ja hippitukka.
Tässä tuskallisessa vaiheessa isä ojensi auttavan kätensä. Hän ajatteli muuttaa takaisin Helsinkiin ja ehdotti, että voisi lainoittaa osan asunnosta, jos pääsisi sinne asumaan. Ajatus ei kuulostanut houkuttelevalta, mutta kun muutakaan vaihtoehtoa ei ollut, hyväksyimme tarjouksen. Ryhdyimme etsimään asuntoa, jonka voisi jotenkin järkevästi jakaa kahteen talouteen. Ihan sellaista ei ollut tarjolla, mutta Vuosaaresta löytyi 73 neliön asunto, jossa oli neljä huonetta ja keittiö. Sitä oli myymässä avioeropariskunta, jolla oli kiire muuttaa asunto rahaksi. Teimme tarjouksen, joka alitti reilusti pyyntihinnan, mutta saimme huoneiston.
Teimme välittäjän kanssa kauppakirjat ja lähdimme viemään asunto-osakkeita pankkiin lainan vakuudeksi. Matkan teimme Vuosaaren bussilla. Jäimme pois Hakanimessä, koska olimme menossa sikäläiseen osuuspankkiin. Hetken kuluttua huomasin kauhukseni, että osakesalkku oli jäänyt bussiin. Olin laittanut sen seinän ja penkin väliin bussin takaosaan, ja sinne se oli unohtunut. Äkkiä raitsikalla bussin perään Rautatientorille! Onneksemme bussi ei vielä ollut lähtenyt uudelle kierrokselle, ja niin saimme onnellisesti laukun ja osakkeet takaisin.
Pääsimme muuttamaan Salosten jaloista omaan asuntoon ja omaan elämään. Ainakin vähäksi aikaa.
Kuvia Vuosaaresta >
Muisteli Hannu Kuukkanen |
