Kun omistusoikeutemme joutuminen joronjäljille oli täpärästi saatu estetyksi, pääsimme lopultakin muuttamaan Salosten nurkista omaan pesäämme Isovillasaarentielle. Vuosaari oli luontonsa takia aina ollut minulle tärkeä paikka. Uusi aika oli kuitenkin kasvattanut Vuosaaren kauniit kangasmetsät täyteen kivitaloja ja peittänyt samalla alleen suuren osan lapsuuden rakkaista leikkipaikoista.
Näen yhä silmissäni aurinkoisen kesäpäivän, jolloin me kavereitten kanssa kalastimme ruutanoita Vuosaaren suolammella. Metodimme oli omalaatuinen. Kelluvassa turpeikossa oli paikoin reikiä, joista vesi pursui turpeen päälle, kun reiän reunalle astui. Sen jälkeen piti vain jatkaa etenemistä turvelauttaa pitkin, kunnes vesi alkoi valua takaisin, mutta ruutanat jäivät turpeen pinnalle sätkimään. Eihän me niillä mitään tehty, joten nakkelimme ne takaisin vapauteen. Lampi ruopattiin sittemmin pilalle, ja sen ajelehtinut turvesaari juurtui ilmeisesti paikoilleen. Sen sijalle muodostui samanmuotoinen mäntyä kasvava saari. Vuosaaren suolammen reunalle nousi ostari, Käärmeniemen kylkeen satama, ja Viikullan lahden perukoille on jo vuosikymmenet kerätty Helsingin jätteitä.
Toinen muistoista rikas paikka oli Sasekan hiekkakuopat, joissa Spede Pasanenkin muutamassa leffassaan leikkii villiä länttä. Yksi kiehtovimmista lapsuuden hiekkakuopista sattui uuden asuinpaikkamme naapuriksi, Pikkuvillasaarentien takana. Kuopassa ei vanhoinakaan aikoina ollut uimasyvyistä vettä, mutta keväisin siihen laski kangasmetsästä sulavesipuro, joka koversi hiekkakankaaseen komean kanjonin. Sen syvyys oli paikoin yli kaksi metriä. Kanjoni oli hyvin vaarallinen leikkipaikka, kun hiekka alkoi reunoilla kuivua. Keväällä kuopassa voi uida, ellei pelännyt viileää vettä – emmekä me muksut pelänneet. Kun uikkareita ei ollut matkassa, koko porukka meni uimaan nakuna, pojat ja tytöt.
Asuinaikamme alku Isovillasaarentiellä sujui auvoisasti pesää rakennellessa. Huoneisto oli muodoltaan mielenkiintoinen, sillä se sijoittui lievästi taittuvan talon mutkaan. Tästä seurasi, että kahdessa huoneessa - työhuoneessa ja makuuhuoneessa - nurkat eivät olleet suorassa kulmassa. Sisustuskohteina mielenkiintoisia ja haastavia siis. Olohuoneen jatkeena oli huoneen levyinen parveke. Siltä oli mukava katsella auringonlaskua ja peräkkäisten talojen välistä rauhallista, koivua kasvavaa nurmikkoaluetta. Parvekkeelle pääsivät matalat keittiönpallimme ja moduulipöydän palanen Vartsikasta. Sinne sijoittui myös vanha kaislamatto. Aikku, joka Vuosaaren alkuaikoina vielä tupakoi, istui usein partsilla sauhuttelemassa. Olimme perhedemokraattisesti päättäneet, että sisälle ei tupakansavua haluta.
Tapetoimme olohuoneen seinät säkkikankaalla. Lattialle ostettiin Osmo-enon suhteilla kallis, Westonin vaalea, beesinharmaa kokolattiamatto. Siitä tuli remonttimme suurin investointi. Matto pehmensi osaltaan huoneiston kaikua ja antoi lämpöä paljaille varpaille. Makuuhuoneen päätyseinä maalattiin punaiseksi, mikä saattaa kuulostaa hurjalta; koska seinät ja katto olivat valkoiset, punainen pysyi kuitenkin aisoissa. Samalle päätyseinälle kiinnitettiin Vartsikan keittiöstä tuotu, itse tehty punainen lokerohylly. Sille pääsivät vain tarkkaan harkitut esineet, kuten punainen herätyskello. Seinälle teipattiin Osmo Pasasen Kivirannalle alkujaan tekemät, mustavalkoiset seeprajulisteet; Osku oli meidän molempien opettaja Atskissa, ja on hyvä ystävämme vielä tänä päivänäkin. Makuuhuoneeseen tuli myös ensimmäinen varsinainen vuoteemme; Vartisikassa nukuimme palasohvalla.
Olohuoneeseen kasattiin jokaiseen opiskelijakotiin pakollisena kuulunut Lundia-hyllykkö, jossa oli tila myös TV:lle. Ensimmäisiksi kirjoiksi ostimme metrin verran Leninin teoksia, koska ne olivat halpoja ja antoivat nahkaselkäisinä näyttävää pintaa kirjahyllyyn. Luin kait yhtä osaa kymmenkunta sivua ja totesin, että se oli kirjoitettu jollekulle ihan muulle kuin minulle. Tuolloin meillä ei vielä oppikirjoja kummempaa kirjallisuutta juuri ollut. Aikku osti jossain vaiheessa olohuoneeseen myös mattopuut, jotka haimme Heiskan pakettiautolla Vihdistä palasina. Aikku oli aina sellaisia halunnut, mutta aiemmin ei niille ollut löytynyt tilaa. Tilavaan olohuoneeseen sijoitettiin myös vanha käytetty piano. Sitä ei kerrostalossa uskallettu soittaa, mutta olihan se kaunis huonekalu.
Eräässä huutokaupassa Töölössä huusimme sokkotarjouksena muhkeasti pehmustetun barokkijäljitellyn sohvan ja nojatuolin. Tarjouksemme ei ollut summaltaan kaksinen, mutta nappasi; huonekalut muuttivat Isovillasaarentien olohuoneeseen. Kaupanpäälliseksi oli pakko ottaa myös tyylistä poikennut pyöreä pöytä, jonka lahjoitimme kalut Vuosaareen kuskanneen pakettiauton kuljettajalle. Aikku teki mahtavan työn verhoillessaan mööpelit Artekista ostetulla paksulla, vakosamettisella huonekalukankaalla. Ostimme edullisesti myös vanhan Köhler-merkkisen ompelukoneen, joka painoi rahtilaivan ankkurin verran - siihen tarkoitukseen se ilmeisesti olisikin paremmin sopinut. Sillä Aikku sitten hurautteli saumaa poikineen ja kiroili solkenaan. Minä pystyin avustamaan vain kangasta runkoon kiinnitettäessä. Sohva ja nojatuoli ovat meillä edelleen. |
Olohuone liittyi saumattomasti ja ovettomasti eteistilaan, joka oli kapeahko käytävä. Olohuoneen kokolattiamatto jatkui eteiseen ja ylti ulko-ovelle asti. Yksi seinistä tapetoitiin palahallista löytyneellä pikkuruusukuvioisella verhokankaalla, jonka pääsävy oli kauniin tumman vihreä. Seinää vasten sopi vihreäksi maalaamamme, Tammelundista peritty kaunis peililipasto. Työhuoneesta tehtiin valkoinen, ja sinne siirtyi työpöytä, joka sai alleen halvan, vihreän laatikoston. Huoneessa ei muuta säilytystilaa ollutkaan. Työpöydän pintalevy sahattiin viistoon, vinoon seinään istuvaan kulmaan. Lattialle jäi alkuperäinen, harmaa linoleumipinnoite ja Aikun kutoma, musta-oranssiraidallinen työtilan matto. Myös vierashuone jäi täysvalkoiseksi. Sinne sijoitettiin vanha palasohvamme; punainen runko vain maalattiin paremmin huoneeseen sopineeksi valkoiseksi. Marimekon kangas peitettiin valkoisilla hupuilla ja pinnat pullistettiin dacron-vanulla pehmeämpiin muotoihin. Lattialle pääsi Vartsikasta tuotu paimentolaismatto.
Pienehkö keittiö säilyi myös seiniltään valkoisena, ja sinne hankittiin Erottajalla sijainneesta sisustusliikkeestä norjalaismalliset puutuolit, ja Artekista ostettu massiivimäntyinen pöytä. Pöydän yläpuolelle ripustettiin vihreäksi oksidoitunut katulamppumme. Keittiönkaapit maalattiin ajan muodin mukaisesti ruskeiksi. Vastaseinän koristeeksi löytyi antiikkiliikkeestä vanha lautaskaappi, joka maaleista puhdistettuna palautettiin puun väriseksi. Kylpyhuone maalattiin tummahkon sinisiksi, katto ja kaakelit jätettiin valkoisiksi. Nämä pinnat toivat pieneen tilaan valoa. Kontrastiksi lattialle Aikku punoi keltaisesta muovista kosteutta kestävän maton. Sen myötä pesä alkoi olla valmis.
Remontin päätyttyä oli vuorossa isäni lainaosuuden realisointi eli isä muutti Helsinkiin. Hän sai käyttöönsä työhuoneen ja vierashuoneen, mutta keittiöön Aikku ei faijan tavaroita halunnut. Se kävi hyvin, koska isä ei kotona edes syönyt, mitä nyt kahvia aamuin ja illoin keitti. Pinta-alallisesti isällä oli vähintään sijoitusosuuttaan vastannut tila asunnosta.
Oma työhuoneemme muutti makuuhuoneen nurkkaan. Teimme noihin aikoihin normaalin lisäksi runsaasti ylimääräisiä töitä, joskus jopa ympäri vuorokauden, ja saimme asuntolainaa lyhennettyä varsin hyvään tahtiin. Mutta tiukoille usein meni. Muistan erään kerran, kun sain mainokseen piirrettäväksi Polar-Expressin terminaalin. Sitä varten piti lähteä Vantaan kentälle kuvaamaan terminaali piirroksen malliksi. Rahaa ei köyhällä asuntovelallisella ollut taskussa kuin kaksi orpoa kymppiä. Selitin paikalliselle tolppataksille ongelmani, ja hän lupasi tehdä keikan Vantaalle ja takaisin urakkapalkalla. Taksi odotti, kun kuvasin terminaalia eri suunnista, ja toi sen jälkeen minut takaisin tolpalle.
Isän kanssa asuminen oli hankalaa, kuten arvattavissa oli ollut. Hän poltti pikkusikareita, ja vaikka ovi oli kiinni, haju ja savu levisivät ympäri huoneistoa kynnyksettömien ovien alta. Aikku oli lopettanut oman tupakointinsa työllä ja tuskalla, ja kärsi suuresti sikarinhajusta. En kuitenkaan voinut isää kieltää tupakoimasta omassa huoneessaan, joten yritimme kestää.
Isän elämä kulki edelleenkin alkoholin tahdittamana. Heräsimme usein aamuyöstä keittiönikkunaan heitetyn hiekan rapsahteluun. Jos emme heränneet, isä heitti hiekkaa makuuhuoneen ikkunaan. Avaimia isä ei taskuistaan tahtonut millään löytää, mutta osui kyllä hämmästyttävän tarkasti aina ikkunaan. Seuraavana päivänä kurat oli sitten pestävä ruuduista päivänpaistetta häiritsemästä. Vessassa osuminen sen sijaan onnistui isältä ryyppyreissujen jälkeen niin huonosti, että siitä tuli aviokriisin aiheuttanut ongelma; ja se olin tietysti minä, joka jouduin hutijälkiä pesemään. Aikun keltainen muovimattokin meni ajan mittaan vaihtoon.
Ongelmallinen yhteiselämä johti vääjäämättä siihen, että isä oli ostettava ulos. Sitä varten kävimme pankissa neuvottelemassa uudesta lainasta. Taloudellinen tilanteemme oli jo vakaa, ja asuntolainaa oli hyvin ja ajallaan hoidettu. Saimme uuden lainan helposti. Sen jälkeen puhuimme isän kanssa asiasta. Tuohon aikaan oli huoneistoja jo hyvin tarjolla, ja isä löysikin nopeasti uuden asunnon Vuosaaresta; hän piti alueesta ja halusi asua siellä edelleen. Isä ymmärsi itsekin tilanteen, ja erosimme ystävinä. Selvin päin isä oli yhä fiksu mies.
Jossain vaiheessa, kun uutta asuntolainaakin oli jo lyhennetty voiton puolelle, ryhdyimme etsimään omakotitaloa Helsingin lähialueilta. Siitä alkoikin sitten seuraava tuskien taival.
Muisteli Hannu Kuukkanen
Kuvia Isovillasaarentien kodista >
|
