Olimme Aikun kanssa katsastelleet myynnissä olleita omakotitaloja
Helsingissä ainakin jo pari kolme vuotta. Me molemmat olemme ikiomassa
talossa lapsina asuneita ja kasvaneita; Aikku maatalon tytär Kuusamosta
ja minä rintamamiestontille rakennetun omakotitalon onnellinen poika
Helsingin Vartiokylästä. Voi niitä aikoja paratiisissa!
Varsinaisella kaupunkialueella hintataso osoittautui kuitenkin meille
aivan liian korkeaksi, samoin kireä lainapolitiikka. Päätimme laajentaa
hakusektoria pääkaupungin ulkopuolelle, ja osuimme entisen maatilan
komeaan, hirsirunkoiseen päärakennukseen lähellä Sipoon keskustaa.
Rakastuimme taloon, vaikka se oli kukkarollemme liian kallis. Rakkaus
tekee kuitenkin sokeaksi, ja niin ryhdyimme haalimaan lainaa kasaan
erilaisista lähteistä, silloista työnantajaani, Mainostoimisto
Erva-Latvalaa myöten. Juuri kun rahat olivat koossa, luimme sunnuntain
Hesarista myynnissä olevasta omakotitalosta Helsingin Laajasalossa.
Järisyttävän edullinen omakotitaloksi Helsingin alueella! Lähdin siltä istumalta taloa katsomaan.
Tontti näytti lähinnä autohajottamolta; joka puolella lojui autonraatoja
piukkanaan. Minun silmistäni ne kuitenkin katosivat, niiden sijasta näin
kauniin metsäisen rinnetontin, johon ihastuin heti. Talo puolestaan
näytti asiaan kuuluneelta huoltamorähjältä. Minusta se oli kuin
unelmieni täyttymys. Ihastuttavaa 1950-luvun funkkista rintamiestyyliin
ja pikantteina erikoisuuksina erkkerit ja pieniruutuinen lasiveranta.
Huikentelevainen taitelijansieluni hylkäsi oitis vastalöytyneen
sipoolaisen lemmittynsä ja koki uuden rakastumisen ensi silmäyksistä.
Hurmio säilyi suhteemme virallistamiseen saakka.
Kun välittäjän kanssa kiertelimme rappiotalon sisätiloissa, paikalle
asteli Carlo Casagrande naapurista. Tunsin ja muistin hänet, Heimon
entisen radiotarviketukkurin. Olin itsekin käynyt ostamassa häneltä TV:n
ja radion varaosia. Joskus aikoinaan olimme myös käyneet korjaamassa
hänen TV-antenniaan. Haistoin heti vaaran. Casagrandella oli
todennäköisesti takataskussaan saman verran rahaa kuin |
Laajasalon tontti sellaisena kuin se 1975 ostettiin (tummempi alue). Rinne nousee tontilla noin seitsemän metriä.
minulla oli
kokoon kerättyä lainaa. Säntäsin salamana ulos talosta ja vastapäisen
Elannon pihan puhelinkoppiin Aikulle soittamaan. "Tää on meidän talo,
tule äkkiä kattomaan! On se huonossa kunnossa, mutta se on aarre.
Naapurin Casagrande mittailee jo sisällä, se voi ostaa sen tosta noin,
vaikka ihan vain tontin takia. Tää alue on juuri asemakaavoitettu, ja
tontille saa rakentaa kolmen perheen rivarin kahteen kerrokseen."
Langan toisessa päässä vallitsi hetken hiljaisuus. "No, jos se susta on
ihana, niin kyllä mä sua uskon. En mä tule sinne. Varaa se vaan heti."
Ryntäsin takaisin sisälle ja tartuin myyjää hihasta. "Mä ostan tän!
Näyttö voidaan lopettaa mun puolesta!" Välittäjä mittaili minua hetken
ja ilmoitti summaa painottaen käsirahan määrän. Mitä lie ollut, tokko
edes kuuntelin. ”Voiks mä heti panna nimet paperiin?” Olin ehkä nuorehko
talon ostajaksi, mutta naamasta paistanut into vakuutti kaiken nähneen
huoneistokauppiaan. Hän kuulutti, että talo oli myyty. ”Tälle herralle!”
En enää muista, oliko minulla mukanani käsiraha tai sen osa. Saattoi
hyvinkin olla, koska olimme menossa maanantaina tekemään Sipoon
kauppoja. Sen asemesta allekirjoitimmekin samaisena maanantaina
helsinkiläisessä pankissa Laajasalontien ostopaperit, ja onnela oli
meidän! Mitä nyt lainhuutoa vähän päälle; sen annoimme mieluusti pankin tehtäväksi.
Kun sitten onnellisina talonomistajina saavuimme yhdessä ostostamme katsastamaan, Aikun ilme meni näkemisen arvoiseksi.
Kauhistunutta kaatopaikan tuijotusta, kunnes hänenkin silmänsä alkoivat
pikku hiljaa tavoittaa sitä, minkä myös minä olin nähnyt. Aikullakin
sattuu olemaan hyvä mielikuvitus.
Muisteli Hannu Kuukkanen |
