Juri hankittiin nimenomaan Laajasalon taloa varten.
Olimme jo pitkään haaveilleet koirasta, mutta kaupunkiasuntoon sitä ei raaskittu ottaa, ei sen itsensä eikä myöskään naapureitten takia.
Koirahan saattoi yksin jäädessään haukkua. Omakotitalon pihalla se
sen sijaan voisi juoksennella vapaasti, kunhan saisimme sen
koulutetuksi pihalla pysymään - ja saimmehan me.
Muutto Laajasaloon kuitenkin viivästyi talossa vuokralla asuneen maakarin takia, ja niin Juri saapui jo väliaikaiseen asuntoomme Helsinginkadulle. Lähtökohta unelmiemme omakotikoiralle oli
tasan niin ankea kuin olimme alkujaan pelänneetkin.
Juri oli sheefferi, schäfer tai saksanpaimenkoira – miten vain itse kunkin maun mukaan.
Söpö, korvat vielä lurpallaan, isäntänsä mokkasiineja järsivä neulahampainen, suurisilmäinen paksutassu. Väritys oli pennusta asti kaunis musta mantteli. Se tarkoitti mustaa selkää ja kellertävää kaulusta, vaaleampaa karvaa oli vain hivenen vatsapuolella.
Ensimmäisen yön pentu ikävöi niin kovasti emoa, että minun oli nukutettava se pöydän alla omaan kainalooni. Seuraavinakin öinä piti roikottaa kättä lattialle pennulle turvaksi, kun sänkyyn olimme
päättäneet olla koiraa ottamatta vaikka kovasti mieli teki. Pentu nukahti päätään käteeni nojaten.
Juri tuli muutamaa päivää ennen joulua ja meidät oli kutsuttu Aikun siskon luokse Kestilään
joulun viettoon. Tippa-Rellun takapenkki vain nurin ja sinne pikkukoiralle oma matkustuseriö viltteineen ja sanomalehti-käymälöineen.
Matka meni muuten hyvin paitsi, että Rellu hyytyi keskelle synkintä korpitaipaletta mennen tullen. Mennessä vika oli sähköinen, mutta tuttu, ja tullessa loppui bensa. Tulomatkan seisahdusta Juri ei kestänyt takatilassaan vaan kampesi itsensä apinan raivolla etupenkille Aikun syliin. Sen mielestä lauman Alfa-uros oli kadonnut liian pitkäksi aikaa turvattoman poikasensa näköpiiristä. Tästä ensimmäisestä autokokemuksesta Jurille saattoi jäädä trauma, joka myöhemmin ilmeni autossa haukkumisena kaikissa poikkeustilanteissa.
Juri oppi nopeasti sisäsiistiksi. Ongelmia tuli vasta, kun vein Jurin ensimmäistä kertaa ulos kadulle harjoittelemaan isoa koiraa. Se ei uskaltanut pissata asfaltille, koska oletti sen oman huushollin
lattiaksi. Sillä kertaa pisut säästettiin tutulle sanomalehdelle kotona. Seuraavaksi kerraksi otin mukaan palan lehteä houkuttimeksi ja pian Juri fiksuna koirana ymmärsi, että ulos sai ihan luvalla tehdä pissat ja muutkin tarpeet tarpeen tullen.
Eräällä ulkoilureissulla tapasimme täysi-ikäisen sheefferin omistajineen. Isännän mukaan koira oli hänelle paras mahdollinen turva Kallion kaduilla ja kehotti minua käymään rinnuksiinsa kiinni.
Tein niin ja koira ärähti heti. Juri sai tässä ensimmäisen lyhyen oppitunnin elämäntehtävästään.
Kun pääsimme muuttamaan Laajasaloon, alkoi koiran totuttaminen uuden reviirin rajoihin. Muutaman kerran pentu karkasi pihasta jonkun ohikulkijan matkaan ja sai satikutia, kun ei totellut käskyäni. Asiaa auttaakseni hankin Olli-koirapaimenen, jolla merkitsin pihan ääriviivat Jurille. Hän tarvitsi vain yhden näpäyksen paimenesta ja tiesi sen jälkeen mitä lanka tarkoitti. Sittemmin paimen voitiin kytkeä pois käytöstä, mutta rajaviiva pysyi. Vaikka lanka myöhemmin upposi ruohoon ja katkeilikin, Juri muisti hyvin tarkkaan missä tontin rajat kulkivat.
Ajattelimme myös, että vahva ja mahdollisesti vaarallinenkin koira piti
kouluttaa oikein. Siksi menimme Jurin kanssa Herttoniemen koirakouluun.
Opetus tapahtui ruohokentällä koirapuiston vieressä. Kun kouluttaja kehotti kaikkia isäntiä koirineen kääntämään rintamasuunnan itseään päin, Juri ei moiseen suostunut, vaan katseli vain
minua ihailevasti. Päätimme kouluttajan kanssa, ettei ihan vielä kannata aloittaa - antaa koiran vielä leikkiä. Leikki päättyi kehnosti, kun Juri juoksi heittämäni kepin perässä läheiseen kuraojaan; sen jälkeen mudalta haisevaa pentua vietiinkin Tammisalon kanavanrantaan pesulle. Niin päättyi koirakoulun oppitunti numero yksi.
Kun Juri sisäisti reviirinsä, se ei sen koommin lähtenyt pihalta minnekään ilman minua. Se jäi muutaman kerran yöksi ulos vahingossa, kun ulko-ovi oli selällään, mutta väliovi kiinni. Juri sai nimittäin usein kesäilloin tehdä viimeiset asiansa omaan tahtiinsa pihalla. Kun ovi aamulla avattiin, koira istui portailla tyytyväisenä.
Olin eräänä kevätpäivänä haravoimassa, kun silloista Svanströmintien hiekkapolkua ajaa körötteli pikkuauto. Kaikki oli hyvin, kunnes autosta nousi mies ja lähti puolijuoksua minua kohti kaiketi tietä kysyäkseen. Matka katkesi puoliväliin, kun Juri iski ranteeseen. Tutkimme kaverin kanssa ranteen, mutta siinä ei ollut naarmuakaan. Kunnon koiramme oli vain huomauttanut vieraalle, että tämä käyttäytyi uhkaavasti isäntää kohtaan.
|
Juri, hyvä paimen ja Olli, koirapaimen. Oikealla ylhäällä näkyy paimenlankaa ja tolppa eristeineen. Sähköä ei tarvinnut käyttää kuin kerran. Sen jälkeen Juri tiesi missä reviirin raja kulkee. Juri ei poistunut ilman lupaa pihalta. Kuvassa vasemmalla näkyy taustalla Laajasalontie.
Ihmiset saivat kävellä ohitse rauhassa.
Juri nuorena ensimmäistä talveaan Laajasalossa. Tassujen välissä oli keppi, jota Juri jaksoi hakea loputtomiin.
Suuri paimenkoira tarvitsee paljon liikuntaa. Leikin varjolla viisaan koiran sai helpoiten koulutettua.
Vastaava oli tipalla, kun Aikku ja minä keskustelimme kerran alaportilla erään ohikulkijan kanssa. Olimme suunnilleen tontin vielä silloin aidattomalla rajalla ja vieras oli kadun puolella. Hän oli nähnyt pihallamme Vartti-katekasan ja kertoi olevansa kattoasentaja. Mies erehtyi ojentamaan käyntikorttiaan Aikulle ja silloin Juri ärähti. Sain koiran asettumaan, mutta ymmärsin oikein hyvin, että Juri oli arvioinut tilanteen uhkaavaksi. Ei sitä voinut edes torua. Se vain toimi niin kuin
geenit käskivät ja oli sitä paitsi aikaisemmin osoittanut, että osasi hallita voimiaan tilanteen mukaan. Kyllä sen koiran kanssa uskalsi kävellä pimeänä syysyönä Laajasalon hiekkarannalla poikajoukon ohi. Pojat antoivat kiltisti tietä.
Jurin vahvoihin ominaisuuksiin kuului puolustamisen lisäksi paimentaminen. Ollessamme Aikun kanssa sienimetsällä, eksymisestä ei tarvinnut kantaa huolta. Juri ravasi meidän välillämme ja
jos se sattui jäämään hetkeksi seurakseni, tarvitsi vain kysyä "Missä Aikku?" ja Juri lähti selvittämään emännän sijaintia. Koiran taktiikkaan kuului juosta tuulen alapuolelle ja sieltä hajun äkättyään se suuntasi viivana Aikun luokse. Tervehdyshaukahduksen kuultuani tiesin, missä Aikku oli.
Mainitsin edellä, että Juri ei koskaan poistunut pihalta omin luvin, mutta kerran sellainenkin tapahtui. Siitä saimme tosin syyttää vain omaa tyhmyyttämme.
Meille oli tullut vieraita, joilla oli mukanaan sheeffer-pentu. Se oli kaikkien hellittävänä ja Jurikin oli innokkaasti selvittämässä palleron hajuja, josta häntä sitten moitittiin ja komennettiin
etäämmälle. Viimeinen pisara oli, kun kahville istuutuessamme Juri häädettiin pois pöydän äärestä touhottamasta, mutta pentu sai mennä pöydän alle. Ruokapöydän alus oli Jurille tärkeä paikka. Hän tulkitsi, että hänet hylättiin ja otettiin tämä uusi koira tilalle. Juri pahastui niin että katosi kellariin. Vasta kun kuulin autotallin oven kolahtavan, heräsin oivaltamaan mistä oli kysymys. Menin
ulko-ovelle ja näin Jurin jolkottavan ylätieltä vastaiseen metsään. Juoksin kiireesti perään Juria kutsuen. Se kääntyi heti ja seurasi pienen hyvittelytuokion jälkeen minua kiltisti takaisin sisälle. Sen
jälkeen en pikkukoiraan enää koskenut - Jurinkin tunteita piti kunnioittaa.
Juri oli lihaksikas ja erinomaisessa kunnossa. Minulta loppuivat voimat kepin heitossa ennen kuin Jurilta puhti juosta tai uida keppiä noutamaan. Teimme usein yhdessä pitkiä lenkkejä Laajasalon uskomattoman hienoissa maisemissa. Vaikka metsässä päästin Jurin vapaaksi, se ei koskaan
laskenut minua näkyvistään. Kun leikilläni yritin piiloutua ja kyyristelin pensaikossa, ei
kestänyt kuin hetken, kun Juri jo nuoli korvaa.
Jurin ongelmaksi koitui sheeffereille ominainen rotusairaus, selkärangan nikamien luutuminen. Ne muodostivat hermoja puristavia luupiikkejä. Iskiaan usein kokeneena tiesin miltä se tuntui.
Jurilla alkoi takapää ensin horjahdella ja sittemmin alkoivat takatassut laahata omalaatuisesti. Jo ensi merkkien ilmaannuttua Juri vietiin spesialistin tutkittavaksi Mevettiin. Röntgenkuvat nähtyään lääkäri totesi, ettei suosittele leikkausta. Raskasrakenteinen ja energinen koira ei siitä koskaan kunnolla toipuisi. Sain Jurille särkylääkkeitä ja neuvon tarkkailla koiran tilaa. Lääkäri oli valmis piikittämään, kun tilanteen sellaiseksi arvioisin.
Päätös oli äärimmäisen raskas. Särkylääkkeillä Juri pysyi ehkä pääosin kivuttomana, mutta sen entinen menohalu hiipui takajalkojen kömpelyyden ja kompastelun takia. Se oli sydäntä raastavaa katseltavaa. Takatassujen kynnet kuluivat verille, eikä koira enää kyennyt edes nostamaan jalkaa asioidessaan.
Maria oli syntynyt ja Juri makasi aina vaunujen vieressä, kun tyttö oli päikkäreillä pihassa. Juri vartioi uuden laumanjäsenen unta uskollisesti.
Kevät oli kukkeimmillaan. Ajattelin, että jos itse haluaisin täältä lähteä, tällainen hetki olisi hieno.
Muisteli uskollista Juria ikävällä Hannu Kuukkanen |
