Kun Invisor Systemsin talous alkoi horjua, ryhdyin ajattelemaan paluuta
mainosalalle. Opettajani Osmo Pasanen oli joskus pyytänyt minua
toimistoonsa töihin. Niinpä soitin ja kysyin, pitääkö tarjous edelleen
paikkansa? Osku vastasi, että tottahan toki, tervetuloa! Firma oli
Mainostoimisto Hast, Pasanen, Vormala eli HPV. Olin tuomassa mukanani
oman asiakkaan, Kotisaaren leipomo Oy:n. Yhteisen sävelen löytymisestä oli tulla ongelma, koska HPV:llä oli asiakkaana Fazerin keksit.
Kotisaarella ei ollut keksien valmistusta lainkaan, mutta Fazer ei silti
hyväksynyt kilpailevaa leipomoalan asiakasta samaan toimistoon. Ongelma ratkaistiin
niin, että perustin oman yrityksen, CAG Käyttögrafiikka Oy:n, ja
siirryin istumaan HPV:n tiloihin. Nyt Kotisaari oli puhtaasti minun
asiakkaani ja Fazer rauhoittui.
Tein töitä HPV:lle tuntipalkalla ja hoitelin siinä sivussa omat
asiakkaani. HPV sijaitsi Lönnrotinkadulla, Vanhan Polin naapurissa. Se
oli pieni, alle kymmenen hengen toimisto. Perustajista Airi Hast oli
tekstintekijä ja Osmo Pasanen graafinen suunnittelija; molemmat olivat
edelleen remmissä. Kolmas perustaja, Seppo Vormala, sen sijaan oli
kuollut.
Airilla oli Vormalasta muutamia hauskoja juttuja, kuten:
Hermostunut asiakas soitti Vormalalle ja kiirehti painotyötä, joka piti
saada mukaan messuille. Seppo vastasi rauhallisesti: "Kuulkaas, me
olemme vain mainostoimisto, emme mikään Herra Jeesus."
On toinenkin juttu Vormalan sanavalmiudesta. Asiakas oli painattanut yritykselleen joulukortteja, mutta tekstiin oli kuin olikin jäänyt yhden kirjaimen painovirhe-paholainen. Hermostunut asiakas vaati uudelleen painatusta. Se ei kuitenkaan olisi onnistunut joulun läheisyyden vuoksi. Seppo tavasi korttia ja totesi: ”Niin, onhan tässä painovirhe. Mutta pitää ajatella joulun sanomaa eli mitä tällä kortilla ihmisille välitetään.” Asiakas lähetti kortit sellaisinaan asiakkailleen.
PostScript-kieli kehitettiin vuonna 1982 eli samaan aikaan, kun aloitin
Invisorin palveluksessa. Vuosina 1984–85 PostScript alkoi levitä graafisille markkinoille, kun Steve Jobbsin otti sen käyttöön
lasertulostimessaan. Noina aikoina Macintoshin tietokoneiden graafisen
suunnittelun työasemat olivat surkeita kottaraisenpönttöjä. Olin jo
tottunut tasoltaan paljon parempiin, värillisiin graafisiin näyttöihin.
Mäkki tarjosi vain pienen, karkealla grafiikalla varustetun
mustavalkonäytön. Pidin Mäkin pönttöä lähinnä graafikon kurittamisvälineenä.
Niinpä odotin, kunnes PC-markkinoille saatiin ensimmäiset Adoben
PostScriptiä tukeneet ohjelmistot. Hankin asiallisen PC-työaseman ja
aloitin Desk Top Publishingin, vapaasti suomennettuna: "työpöytäjulkaiseminen", lyhyesti DTP-grafiikan tuottamisen.
Luonnoskuvat sain kaapattua Super-VHS -videokameralla. Sen hinta oli
vain kymmenesosa tuon aikaisten pöytäskannereiden hinnoista, enkä parempaa laatua tuolloin edes kaivannut. Videokamera oli myös
liikuteltavuutensa ja monitoimisuutensa vuoksi lyömätön työkalu. Kaikki
painettavaksi tarkoitettu aineisto oli joka tapauksessa skannautettava
kirjapainoissa tai graafisissa yrityksissä vielä tuohon aikaan.
Oivalsin jo varhain tietotekniikan edut graafisessa suunnittelussa. Työ oli aloitettava jo suunnitteluvaiheessa tietokoneella. Suurin hyöty
saatiin, kun eri luonnosversiot tehtiin grafiikkaohjelmistoilla.
Käsityönä versiointi oli hidasta. Asiakkaat halusivat yleensä nähdä myös
vaihtoehtoja. AD:sta eli luovasta taiteellisesta suunnittelusta
vastanneen mainosmiehen oli opittava myös DTP-grafiikkaohjelmistojen
käyttö. Tietokoneavusteisen tuotannon hyöty näkyi esimerkiksi pakkauksia
uudistettaessa; tämä sektori oli suurin Kotisaaren leipomoille
tekemästäni graafisesta suunnittelutyöstä.
Pystyin tuottamaan oikean näköisen ja värisen mallin pakkauksesta
sellaisella hinnalla, joka oli vain kymmenesosa perinteiseen tapaan
tehdyn kustannuksista. Samoin pystyin tuottamaan erittäin tehokkaasti
luonnoksista variaatioita asiakkaan omaa arviointia varten. Olin myös ainoa
graafikko, jolta Amerplast Oy suostui vastaanottamaan valmiit
värierottelufilmit flexopainoonsa. Graafisen teknologian ymmärrykselläni
oli muutakin markkina-arvoa. Kykenin toimimaan konsulttina kirjapainojen
ja mainostoimistojen tai mainostajayritysten omien graafisten osastojen
välillä, ja myös kouluttamaan heidän henkilökuntaansa käyttämään uutta
teknologiaa.
Kun Kotisaaren Rullaati-kääretorttusarjan pakkausfilmit uusittiin, yksi
pakkauserä meni painettavaksi Tampereen Amerille, kaksi Kauhavalle. Kun
Tampereen kääreet tulivat painosta, ne olivat priimaa, vaikka kuvat
olivat vaativia. Kauhavalla painetut kääreet olivat sekundaa, vaikka
kuvat olivat vähemmän vaativia. Reklamaatiohan siitä tehtiin. Kuten
arvata saattoi, Kauhavan faktori hyökkäsi originaali-filmieni kimppuun.
Tämä oli kaikkien painolaitosten taktiikka. Pyysin faktoria ottamaan
luupin käteensä, katsomaan tiettyä väripintaa ja vertaamaan sitä alkuperäiseen
filmiini. Lupasin maksaa uudelleen painatuksen, jos faktori löytäisi
painamansa kääreen sanotusta kohdasta 100% magentaa (yhtä neliväripainannan pääväriä), kuten heille toimittamassani filmissä oli.
Jos kyseisessä kohdassa olisi magentaa vain 80 %, kuten siinä näytti
olevan, faktori maksaa uudelleen painatuksen. Faktori maksoi. Molemmat
Kauhavan pakkaukset oli painettu väärillä värinsiirtoteloilla eikä väriä ollut siirtynyt painopinnalle riittävästi.
Lehtien taitto oli toinen graafisen tuotannon alue, joka soveltui
erinomaisesti tietokonetyöskentelyyn. HPV:llä ollessani taitoin
Finnboardin asiakaslehteä. Työ tehtiin kahdella PC-koneella siten, että toisena oli oma koneeni HPV:llä ja toisena Finnborad Newsin toimituksen
kone Pohjois-Espalla. Taitoin lehden ensin valmiiksi asiakkaan
teksteillä omassa toimistossa, jonka jälkeen kopioin lehden levykkeelle
ja tein viimeistelyn istumalla tiedotusosaston tyttöjen kanssa
Finnboardin tiloissa. Lehti meni kansainväliseen levitykseen ja se
painettiin kolmena eri kieliversiona. Kielen vaihto oli omiaan
tuottamaan säästöjä sähköisin menetelmin. Kuvia ei ensi alkuun
sijoitettu taittoon PC:llä, heikkojen konetehojen vuoksi. Ne eroteltiin
ja lisättiin painossa, antamieni rajausohjeiden mukaan. Hankittuani
videokameran, kaappasin kuvat karkearesoluutiokuvina suoraan
taittomalleihin.
Toinen tapa oli skannauttaa etukäteen kuvat
reprolaitoksessa ja sijoittaa reprosta saadut karkearesoluutiokuvat
taittoon. Tämä tuli myöhemmin osittain käytäntöön. Tässä menetelmässä käytännön ongelmana oli, että kuvien vaihto tuli hankalaksi, hitaammaksi
ja kalliimmaksikin kuin minun systeemissäni. Myöhemmin kuvaskannereiden
hinnat halpenivat niin, että niitä alettiin ostaa
mainostoimistoihin. Laatutaso ei kuitenkaan vielä vastannut
painoteknisiä vaatimuksia, joten kuvia käytettiin lähinnä luonnoksiin. |
Finnboard New oli yksi ensimmäisistä yrityslehdistä, joita alettiin taittaa sähköisesti. Lehti palkittiin yrityslehtien sarjassa vuonna 1993. Kansikuvat Markku Alatalo ja Jukka Male.
Alussa DTP-tuotantoketju yski pahasti, koska painofilmien tulostuspäätä hallitsivat Macintosh-koneet. Tämä tarkoitti, että aineisto oli aina
loppumetreillä muunnettava Macin ymmärtämään muotoon. Se oli kaikkea
muuta kuin suoraviivaista hommaa. Lopulta totesin, että ainut
mahdollinen tapa saada moitteetonta jälkeä ulos Macin kautta, oli
tulostaa PC:ssä koko julkaisu tiedostoksi, joka oli puhdasta
PostScriptiä. Se sisälsi alkuperäiset fontit ja niiden oikean, taitossa
olleen välistyksen. Kun sain tuotantoputken toimimaan painokoneelle
asti, ei yllätyksiä enää päässyt loppumetreillä syntymään.
Yhteistyö toimituksen kanssa oli pääasiassa saumatonta. Mieleen on
jäänyt vain yksi tapaus, jossa emme päätoimittajan kanssa olleet aluksi
ihan samaa mieltä. Päätoimittaja oli käynyt parin viikon mittaisen
yrityslehden taittokurssin. Seuraavan lehden taittovaiheessa hän sitten neuvoi minua, mille sivulle minkin jutun aloituskuvan piti tulla.
Hänen ohjeensa perustui kurssilla annettuun "peukalosääntöön". Kurssilta oli tainnut unohtua, että poikkeavan ratkaisun saa tehdä ammattinsa hallitseva taiteilija kuva-aineiston perusteella. En
suostunut muuttamaan taittoa ja kerroin perustellun syyn.
Yhteisymmärrys syntyikin, eikä hän enää sen koommin puuttunut minun
osuuteeni lehden teossa. Finnboard News palkittiin vuonna 1993 parhaana
asiakaslehtenä yritysjulkaisujen sarjassa.
Lyhytkursseista on toinenkin varoittava tarina. Helsingin Sanomien
arvostettu valokuvaaja piti luentoa ammatissa jo oleville taittajille ja
varoitti: ”Muistakaa sitten, että ainakaan minun kuviani ei saa koskaan
lehdessä rajata.” Tässä tapauksessa unohtui, mihin tarkoitukseen
valokuvaaja oli kuvia kuvannut. Kuten myös se, ettei hänen kuvansa ollut
se ainoa aineisto eikä asia, joka säätelee taittajan työtä.
Taidekuvakirja on asia erikseen.
Kun SEK ilmoitti Hesarissa etsivänsä tietokonegrafiikan hallitsevaa
tukihenkilöä piirtämönsä muuttamiseksi Mac-kannasta PC-kantaan, kävin
tiedustelemassa paikkaa. Olin omaa tuotantoputkea luodessani käynyt PC:n
ja PostScript-tulostuksen kanssa rankan painin, joten arvioin itseni
asiantuntijaksi. Haastattelussa sekkiläisten ATK-tuen esimies tenttasi
taustojani, oli tyytyväinen kuulemaansa ja kysyi palkkatoivomustani.
Ilmoitin summan, joka vastasi AD:n kuukausipalkkaa. Mies meni hiljaiseksi ja kysyi sitten: "Mitä sä oikeastaan täällä teet?" Kysymys
saattaa kuulostaa oudolta, jos ei tunne taustoja. Hyvä ATK:n tukihenkilö sai yleensä vain viidesosan pyytämästäni summasta. Haastattelijani taas
ei ilmiselvästi ymmärtänyt, millainen duuni häntä PC-piirtämön
pystyttämisessä odotti. Minä sen sijaan ymmärsin. SEK:in PC-piirtämöä ei
saatu toimimaan ja pomo sai kenkää.
Mainosmaailma joutui uuden teknologian takia monenmoisiin vaikeuksiin.
Yksi pahimmista oli muutosvastarinta toimistojen vanhalla
graafikkokaartilla vahvistettuna. Olin kerran Mainosgraafikkojen
koulussa luennoimassa jo töissä oleville graafikonplantuille. Kerroin heille tietokonegrafiikasta ja sen tulosta mainostoimistoihin. Joukon
yksimielinen kanta oli: "Me olemme taiteilijoita. Me emme koneisiin
koske." Tämä tapahtui ennen Mäkkien tuloa. Vastavetona kerroin heille siitä, kuinka nuorena AD:na menin Erva-Latvalaan. Talon piirtämössä istui rivi vanhoja graafikoita, jotka eivät jalallaan reprohuoneeseen
astuneet. Koska kuulijani olivat itse reprokameroiden sukupolvea,
normaalitilanteessa asia olisi saattanut heitä naurattaa, nyt ei. Niinpä tämäkin sukupolvi jäi vuorostaan kehitystä jarruttamaan ja pudottamaan
samalla mainostoimistojen kannattavuuslukuja.
Kun tietokoneet tulivat toimistoihin, työ meni niin, että AD teki
alkajaisiksi luonnoksen ja vei sen kirjapainosta tai graafisesta
laitoksesta kalliilla rahalla ostetulle DTP-graafikolle lay-outin eli
luonnoksen tekemistä varten. Joskus asiakas hyväksyi ehdotuksen
sellaisenaan, useimmiten vasta muutoksin. AD roffasi muutokset ja vei ne
taas DTP-graafikolle, joka toteutti sekä uuden lay-outin että sen
variaatiot AD:n ohjeiden mukaan. Ja niin edelleen. Tällainen työtapa oli
erittäin kallis; aiemmin olisi tavallinen mainospiirtäjä tehnyt
vastaavat hommat puoleen hintaa, nyt tulivat päälle vielä konekulutkin.
Vanhat mainospiirtäjät saivat joko lähteä tai heidät siirrettiin muihin
tehtäviin. Tilalle tuli arvoltaan ja taidoiltaan täysin ylimitoitettu
ammattikunta, joka joutui tekemään toisarvoisia töitä. Heidän
ammattitaitoaan tarvittiin vasta, kun aineistoa valmisteltiin painoon.
Mainostoimistojen hinnat nousivat pilviin, ja asiakkaat tulivat lankoja
pitkin sadattelemaan: "Miten ihmeessä teillä hinnat nousevat
tietotekniikan takia, kun ne muualla laskevat sen ansiosta?"
Kirjapainojen valituskuoro mainostoimistojen ja varsinkin
mainostaja-asiakkaiden painettavaksi toimittaman DTP-aineiston kehnosta
laadusta sai minut soittamaan silloiselle Taideteollisen korkeakoulun
graafisen osaston johtajalle, Juho Hämäläiselle. Kysyin, miten Taikki
huomioi koulutuksessaan DTP-teknologian? Hämäläinen vastasi, että ei
mitenkään. "Ei meillä ole sellaiseen opettajia. Tuutko sinä?” Minähän
tulin. Niin sitten toimin silloisen työni ohessa Taikissa
DTP-teknologian ja värienhallinnan tuntiopettajana useita vuosia. Kun
Juho Hämäläisen kanssa istuimme neuvottelemassa tulostani, hän vetäisi selkänsä takaa hyllystä vanhan lopputyöni värin reproduktiosta ja
totesi, että se oli yhä ihan ajan tasalla. Eihän teoria miksikään
muuttunut, muuttui vain tuotantotapa.
Muisteli Hannu Kuukkanen |
