Vuoteen 1994 tultaessa J.T. oli jättänyt tietokonegrafiikan tulostimet varakkaammille yrityksille ja löytänyt itselleen uuden business-raon. Hän oli alkanut julkaista Euro-sanakirjaa sekä kirjana että sähköisenä versiona. J.T. oli seurannut World Wide Webin kehittymistä hankalista, tekstipohjaisista selaimista inhimillisempiin käyttöliittymiin ja jokamiehen selaimiin; hän oli niin ikään seurannut kuvien tuloa nettiin tekstiaineiston rinnalle. Kerran hän sitten kutsui minut katsomaan toimistonsa uutta teknologiaa ja kysyi, olisinko kiinnostunut verkkoviestinnästä? Minusta homma vaikutti lupaavalta. Siinä näytti olevan työmaata myös graafiselle suunnittelulle. Silloisten verkkosivujen taso ei ollut kaksinen. Niitä tekivät yritykset itse tai niiden ATK-osastot.
Koska minulla oli oma yritys, voin ilman ongelmia ottaa sortimenttiini verkkosuunnittelun. Olin jopa merkinnyt tietotekniset ohjelmistot yritykseni toimialakuvaukseen. Webin sisältö koodattiin HTML-kielellä, vaikka se ei varsinainen ohjelmistokieli ollutkaan, vaan sisällön kuvauskieli. Varsinainen ohjelmointi tuli kuvaan hieman myöhemmin JavaScriptin kautta.
Näin Webin vain yhtenä mediana muiden rinnalla. Saman näkemyksen juurtuminen yritysmaailmaan kesti sen sijaan vielä muutamia vuosia; suuri osa mainostoimistoista ihmettelee ja vierastaa tätä uutta mediaa vieläkin. Vuonna 1995 verkkosivujen ulkoasu tehtiin siten, että sivujen ilme ja sisältö kirjoitettiin suoraan HTML-lähdekoodiin. Jotta yritysten kokonaiset verkkosivustot voitaisiin julkaista Webissä, tarvittiin järkevämpiä tuotantomenetelmiä.
J.T. oli perustanut nettiin Mofile Place –verkkosivuston. Hankin hänelle muutamia yritysasiakkaita. Niiden joukossa oli Paulig, joka julkaisi Mofilen sivuilla ensimmäiset sähköiset kahvireseptinsä. Arctia Partners -hotellit tuli asiakkaaksi rouva J.T:n neuvottelujen tuloksena, ja minä sain tehdäkseni sivuston ulkoasun, kuvituksen ja HTML-koodauksen. Se oli luultavasti maamme ensimmäinen, suoraan liiketoimintaan liitetty verkkopalvelu, jonka kautta pystyi varaamaan huoneen suomalaisesta Arctia Partners -ketjun hotellista. Hotelleilla ei vielä ollut edes sähköpostia. Tilaus tuli verkkolomakkeella Mofile Placeen, josta se faksattiin hotellille. Hotelli vahvisti varauksen joko faksilla tai puhelimitse Mofile Placeen, jonka jälkeen rouva J.T. lähetti vahvistuksen asiakkaalle sähköpostitse. Mutkikasta, mutta se toimi.
Mato Valtosen kautta toin Mofile Placeen myös Lenigrad Cowboysien fani-sivut. Koska hanke ei maksanut skobareille mitään, Mato suostui ja oli jopa innoissaan. Hän kehotti minua hakemaan valmista sähköistä kuvamateriaalia
To The Pointista, joka tuotti ja valmisti sen aikaisia CD-Romeja. Toimitusjohtaja esitteli minulle asiallisesti tuotantoaan ja tilojaan. Kun tuli puhe skobareitten materiaalista, hän kysyi: "Millä resoluutiolla ja missä koossa kuvia tarvitset?" Vastasin, että sama materiaali, joka käy CD-Romin tekoon, käy myös minulle. Verkon hitaan nopeuden takia joutuisin joka tapauksessa optimoimaan kuvat mahdollisesti jopa 16 värin ditheroiduiksi gif-kuviksi. Toimari katseli minua hetken vaitonaisena, nojautui toimistotuolissaan rennosti taaksepäin ja tokaisi: "Jos sata kärpästä syö paskaa, niin onkos ne oikeassa? En minä mitään kuvia sulle anna." Hänen kritiikkinsä kohdistui Webin silloiseen huonoon kuvanlaatuun. Sille ei kuitenkaan mitään voinut, koska silloiset modeemit ja verkot olivat liian hitaita. Skobarien sivut sain toki silti pystyyn ilman To The Pointin kuviakin, Mato Valtosen antamalla materiaalilla.
Periaatteessa CD-Romin tuottamiseen käytetty väripaletti ja kuvakoko olisivat kyllä sopineet myös nettiin. Ne vain vaativat perin pitkät latausajat ja olivat siten kaikkea muuta kuin asiakasystävällisiä. Kehitys oli kuitenkin nopeaa. Ei mennyt kuin puolisentoista vuotta, kun To The Point jo koputteli Interaktiivisen Sataman ovea ja oli valmis samaan ruokapöytään kärpästen kanssa. Webistä oli tullut virallinen media, ja sen nopeudet olivat nousseet alkuaikojen mopoilusta vähintäänkin folkkarikyydiksi.
Tarkoitukseni oli yhdessä muutaman oma- ja pienkustantajan kanssa perustaa nettiin myös Suomen ensimmäinen musiikkiverkkokauppa. Kaikki muu olisi mennyt hyvin, mutta Teosto laittoi kapuloita rattaisiin. Sen mielestä verkkokaupan musiikkinäyte oli mainosmusaa, josta piti maksaa sen mukainen käyttökorvaus. Jokaisesta seitsemän sekunnin näytteestä olisi pitänyt pulittaa 300 mummon markkaa. Vaatimus oli järjetön. Perinteisten musiikkiliikkeitten sopimukset ja käytäntö olivat tykkänään toisenlaiset; kaupoissa sai kuunnella musiikkia niin kauan kuin halusi tai kunnes kauppias heitti ulos. Muiden käyttöoikeusjärjestöjen kanssa olisimme kyllä päässeet järkeviin sopimuksiin. Ajatus jouduttiin hautaamaan vähin äänin, ja pienkustantajat jäivät ilman kauppaansa.
Toimin myös opettajana. Luennoin web-grafiikasta ja opetin verkkosuunnittelua muutamissa oppilaitoksissa, muun muassa Markkinointi-Instituuttissa. Siellä suunnittelin tutorin ominaisuudessa Photonet-verkkosivut Matti A. Pitkäsen valokuvien myyntiä varten; HTML-koodauksen teki instituutin opiskelija oppilastyönään. Helmikuussa 1997 European On Line palkitsi sivustoni Best of Europe -sertifikaatilla. Perusteluna oli sivuston visuaalisuuden lisäksi sen helppokäyttöisyys – asia, johon aina pyrin kiinnittämään erityistä huomiota.
Hyvästä käytettävyydestä antoi asiakaspalautetta myös HOAS, pääkaupunkiseudun opiskelija-asuntoja hallinnoinut säätiö. Se halusi asuntojensa hakijoita palvelevat verkkosivut. Niiden visuaalinen ilme tehtiin Taikissa, mutta siellä ei osattu itse hanketta toteuttaa. Niin työ tuli minulle. HOAS sai verkkosivut, joilla ei tyydytty vain esittelemään vuokrattavia asuntoja; myös halutunlaisen asunnon löytäminen oli tehty mahdollisimman helpoksi. Etsiä voi peräti neljällä eri perusteella, ja lisäksi verkkosivut toimivat kaikilla selaimilla, myös tekstipohjaisella Gopherilla. Tämä oli siihen aikaan hyvin poikkeuksellista. Silloiset potkuripäät eivät juurikaan piitanneet, pääsikö joku niiden tekemiä sivuja katsomaan vai ei. Hakijalle ilmestyi vain harmaa ruutu kertomaan, että selaimesi ei sovellu näiden sivujen katseluun tai selaimesi ei tue sitä tai tätä, joten hanki uusi selain. Asiantilaa voisi verrata vaikkapa siihen, että normaalinäköisille tarjottaisiin sokeainkirjoituksella tehtyjä esitteitä: ”Opettele pistekirjoitus, senkin dorka.”
Mainostoimistojen liitto emännöi samoihin aikoihin toimitusjohtajansa johdolla EU-projektia, nimeltään Adfora 1998-1999. Projektiryhmän puheenjohtajana toimi Minna Grey Interactivesta. Adforan tarkoituksena oli selvittää, miten Euroopan mainostoimistot suhtautuivat verkkomediaan. Koska olin HPV:n "Web-toimisto", pääsin firman edustajan, Merja Varonin kanssa projektiin mukaan. Jo toisessa tai kolmannessa kokouksessa keväällä 1998 MTL:n toimitusjohtaja ehdotti loppulauselmaa: Suomen mainostoimistot odottelevat ja katsovat, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kokouspöydässä vallitsi hiljainen myöntymyksen ilmapiiri. Tein kuitenkin vastaehdotuksen: Eiköhän kääritä hihat ja ryhdytään töihin, kun EU:n rahaa kerran on tarkoitukseen saatu. Näin tapahtui. Kokoukseen osallistuneet mainostoimistot saivat tehtäväkseen selvittää, mitä uusmedian nykytilasta halutaan tietää. Mukana oli myös pari uusmediatoimistoa, joiden sen hetkisenä suurimpana tulolähteenä oli CD-Romien tuottaminen; ne olisivat mieluimmin unohtaneet koko kiusallisen Webin, To the Pointin tavoin. Seuraavassa kokouksessa esiteltiin sitten neljän kohdan lista asioista, jotka projektissa oli tarkoitus selvittää. MTL:n toimitusjohtajankin ääni muuttui kellossa syksyllä 1998, kun Webin vierailijaluvut ylittivät virallisen median tason.
|
Webin alkutaipaleella suunniteltiin jo suuria. Galaxin oli tarkoitus olla SE varsinainen verkkokauppojen verkkokauppa. Kenties siitä olisi toteutuessaan sellainen tullutkin, mutta yrityksiltä puuttui Suomessa uskallusta, jota esimerkiksi Amazonilla oli. 3D olisi tässä tapauksessa toteutettu vain illuusiona eli kaikki näkymät olivat valmiita renderöityjä kuvia.Vetäjänä Atkos ja suunnittelijana Fantasma Oy. Tässä osittain nähtävä visuaalinen toteutus oli minun käsialaani. Kauppapaikka olisi perustunut IBM:n net.commercen e-kauppa-alustaan.
Mainostoimistot olivat kuitenkin myöhässä; ne olivat verkkomedian suunnittelijoina ja sisällöntuottajina jo pudonneet kelkasta. Niillä ei ollut, eikä tulisi vielä aikoihin olemaankaan mitään käsitystä siitä, kuinka nettiä voitaisiin hyödyntää yritysviestinnän kanavana. Oikealta ja vasemmalta kipitteli ohi suuri joukko pikkufirmoja, jotka tuottivat keittiönpöydällä yrityssivustoja ja väittivät olevansa internetmainostoimistoja. Yksi niistä oli Interaktiivinen Satama, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Satama Interactive. Se nousi mainostoimistojen jättämän markkinaraon kautta autotalliverstaasta varteenotettavaksi verkkomedianimeksi vaihtelevien mutkien ja taloudellisten katastrofien kautta. Elettiin lyö ja juokse -aikaa. Kun rahat oli saatu, asiakkaan voi unohtaa.
MTL:n toimitusjohtaja otti minuun yhteyttä Adfora-projektin jo päätyttyä. Hän oli saanut Interaktiiviselta Satamalta älyttömän laskun liittonsa puhelinnumeron muuttamisesta verkkosivuilla. Voisinko minä selittää, mistä työstä tuollainen lasku oikein syntyy? Arvioin siltä seisomalta, että vaikka MTL:llä olisi verkossa tuhansia sivuja, yhden puhelinnumeron vaihtamiseen menisi alle tunti. Tarkistukseen voisi mennä toinen tunti. Jos laskuttaisi päivästä, se olisi jo rosvousta. "Mutta kun Satama on laskuttanut useammasta päivästä", vaikeroi toimari.
Kun ryhdyin selvittämään MTL:n sivujen tekniikkaa, totesin, että sivusto oli rakennettu tietokantapohjaiseksi. Normaalisti tällaisessa järjestelmässä on muutama "template"-perussivu eli sivumalli, joiden avulla kaikki muut sivut tuotetaan suoraan tietokannasta. Arvioni puhelinnumeron muuttamiseen menevästä ajasta pieneni entisestään. Kävi myös ilmi, että Satama oli käyttänyt itse kehittämäänsä vanhaa, tietokantapohjaista järjestelmää, joka oli muutenkin kaikin puolin kömpelö ja onneton. MTL riitautti lausuntoni perusteella laskun ja vaati sivustojen sisällön siirtämistä sellaiselle alustalle, jossa mitättömät muutokset eivät vaatisi viikkojen päivitysaikoja. Sataman vanha tietokanta-alusta ei tullut enää kysymykseen, ei myöskään sen parsiminen.
Satama joutuikin toteuttamaan MTL:n asialliset vaatimukset.
Yksi merkittävimmistä asiakkaistani oli Fazer-leipomot. Aikojen saatossa oli käynyt niin, että Fazer osti Kotisaaren Leipomon ja liitti sen osaksi omaa toimintaansa. Joitakin Kotisaaren tuotteita oli edelleenkin olemassa, mutta muuten toiminta sulautui täysin emoyhtiöön. Tämän kaupan kautta Fazer-leipomot löysi minut, ja niin jatkui Kotisaarelle alkanut pakkaussuunnitteluni, nyt kirjaimellisesti Fazerin leivissä. Koittihan sellainenkin aika, että käänsinpä leipäostoksilla käydessäni pääni mihin suuntaan tahansa, näin omia pakkauksiani.
Fazer-leipomoista tuli minulle myös suuri verkkomedia-asiakas. Olin koonnut avukseni oikean virtuaalitiimin, jossa oli mukana myös taitavia koodaajia. Tiimin avustuksella suunnittelin ja toteutin Fazerille sivustopalvelun avaimet käteen –periaatteella; he saivat koko hoidon aina raportteja myöten. Sivuista tuli erittäin hyvin toimivia ja houkuttelevia. Mukana oli myös Fazer-leipomoihin kuulunut, hyvin aktiivisesti toiminut Oululaisen Leipomo. Löin tuotepäällikön kanssa vetoa, että kuukauden kuluttua Fazer-leipomoiden sivuilla olisi 5000 käyntiä viikossa. Se ei paljolta tänään kuulosta, mutta siihen aikaan se oli erinomainen kontaktimäärä netissä. Voitin vedon. Jatkossakin vierailijamäärät jatkoivat komeasti kasvua, ja loppuaikoina kontakteja oli viikoittain jo kymmeniä tuhansia. Kohderyhmäksi oli valittu perheelliset aikuiset, ikäryhmässä 20-50 vuotta. Sisältöä painotettiin tarkoituksellisesti naispuolisille asiakkaille. Siinä myös onnistuttiin. Sen pystyin jopa osoittamaan, koska keräsin erilaisilla kilpailuilla tuhansia henkilötietoja profiileiksi; vierailijoiden valtaryhmä oli naisia.
Sitten kävi niin kuin suuressa talossa voi käydä: kun todettiin, että verkkomainonta oli kasvanut merkittäväksi tekijästä, sen entinen tuotemainonnan budjetti siirrettiin markkinointibudjettiin. Sitä budjettia vartioi tuotepäällikön asemesta markkinointipäällikkö. Markkinointipäällikkö ei mainosmiesten tavoin ymmärtänyt alkuunkaan, mistä verkkomediassa oli kysymys. Ensimmäisessä kokouksessa hän heitti minulle Fazerille tehdyn CD-rompun ja evästi: "Tällaiselta pitää Fazerin leipomosivujen näyttää myös Webissä." Kerroin hänelle, mikä ero on tietokoneen CD-soitinta varten tehdyllä rompulla ja verkon yli tulevalla vastaavalla materiaalilla. CD-rompun visuaalinen maailma ei yksinkertaisesti sopinut Fazer-leipomoiden verkkosivujen katseluun koti-PC:llä. Tiesin mistä puhuin, koska erikoisosaamistani oli kuvien optimointi, mikä tarkoittaa kuvien keventämistä niin, että ne soveltuvat käytettävissä oleville verkkonopeuksille.
Jäljensin silti mainospäällikön CD-rompulta grafiikan ja tein malliksi verkkomedian keinoin muutaman sivun HTML-muotoon. Ilme säilyi samana. Kun HTML-sivun otti selaimella käyttöön oman koneen kovalevyltä, sivu latautui kohtuullisesti, mutta kun sen asensi palvelimelle, sisällön selaaminen alkoi takkuilla. Sen havaitsi jo yritysliittymälläkin, hitaammasta kotimodeemista puhumattakaan. Markkinointipäällikköä harmitti. Kovin kauan minun ei tarvinnut odottaa, kun Fazerilta ilmoitettiin, että verkkosuunnittelu oli siirretty Grey Interactiveen. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi kyennyt markkinointipäällikön toiveita toteuttamaan, vaan siitä, että budjetti piti saada tutumman miehen toimistoon.
Siirto tuli monellakin tavalla Fazerille kalliiksi. Grey Interaktiven hinnoittelu oli ihan toista luokkaa kuin omani. Lisäksi sivuston kävijämäärät romahtivat entisillä mittareilla mitattuina alle neljäsosaan. Minulla oli edelleen palvelimen tunnukset, joten pääsin katsomaan logitietoja. Voitokseni voin myös laskea, että sivujen visuaalinen ilme oli sangen pelkistetty mainospäällikön CD-romppuun verrattuna.
Verkkosivujen taustoja >
Muisteli Hannu Kuukkanen |
