SYYNTAKEETTOMAKSI TODISTETTU

- Herätkää Pitkänen!
- ...
- Tunnetteko vielä minut?
- ... häh ...?
- Olen Asta Michelsson. Lääkärinne.
- Tunnen, tunnen. Onks sult hukkunu jotaa?
- Kun kuulin mihinkä liemeen olit jälleen itsesi keittänyt, päätin selvittää oikeutesi. Sinä olet toiminut teon tehdessäsi syyntakeettomassa tilassa.
- Mitä sä yrität?
- Juttusi menee hoviin.
- Niinkö? Toi viiltelykö?
- Mikä viiltely? Se sinun ammuskelusi sun muut. Vaadin jutun uudelleen käsittelyä, kun kuulin tuomiosta.
- Mikä Jeesus sä oikee oot? Mä olin jo menossa naruu.
- Minusta sinun sairautesi laadun huomioon ottaen, sinä et kuulu vankilaan vaan sairaalaan. Pääset ehdonalaiseen ja hoitoon.
- Jaa. Sopii mulle. Paremminki ku hyvin. Tääl on oikee mukavaa.
- Oletko loukannut kätesikin jossain?
- Pikku tapaturma. Mikä tää sun hovistoori oikee o?
- Kuulin tapauksestasi, kun minulta pyydettiin lääkärinäsi lausuntoa mielenterveydellisistä ongelmistasi. Kun sitten tapahtui, että tuomio siitä huolimatta pantiin täytäntöön, tein uuden lausunnon ja vaadin asian käsittelemistä hovi-oikeudessa. Melipiteeni lääkärinä on, ettei skitsofreenikkoa voida tuomita kohtauksen aikana tekemästään rikoksesta.
- ...
- Voisimme aloittaa sen hypnoositerapian uudelleen. Mikäli et sitä taas ala vastustamaan ja nythän et pysty katoamaan ainakaan.
- Mikäs siinä. Täällä ei saa edes viinaa. Pirtua kaapit pullollaan mutta ei tipu tippaakaan toisitarvitseville. Huono palvelu.
- Aloitetaanko heti ensi viikolla. Olen ollut entiseen hypnologiisi yhteydessä ja hänen kanssaan olen sopinut alustavasti tiistaista.
- Täytyy kattoo kalenterista.
- Tulemme tänne noin kello yhdeksältä. Silloin ei sinulla ole sairaalan puolesta ohjelmaa ja voimme rauhoittaa tämän huoneen terapiallesi. Nähdään tiistaina.

- Miten suosikkipotillani jakselee?
- Irmulini. Hyvä haltijakummitätini ja suojelusenkelini. Olen pelastunut.
- Mikä sinulle nyt tuli?
- Toi huuhkaja, joka äsken tosta lepatti tiehensä, tarvii elävän koekanin. Se on kirjottanu mulle syyntakeettoman paprut ja pannu ne hoviin. Mä en joudukkaa sepelitehtaalle.
- Yritithän sinä jo taivaaseenki. Tyhmeliini.
- No sinne ne kaikkein viimeks huolii. Mä luotin syvästi siihe. Anna nyt pusu ennen, ku mä pakahdun.
- Se ei sovi virka-aikana.
- No pieni poskelle. Mielenterveyslääkinnällisistä syistä.
- Olkoon. Mitä se aikoo tehdä sinulle.
- Kuka?
- No tuo sinun huuhkajasi.
- Poraa reiän päähän ja päästää lepakot ulos jalottelee.
- Jotain terapiaako?
- Jotaan. Joku hypnologiharjoittelija tarvii lisää pääkalloja vyölleen. Meinas jo yhden kerran tappaa mut.
- Miten niin tappaa.
- No se on pitkä stoori. Ei se kuitenkaa pahempaa oo, ku se linnareissu. Siitä selvii teholla.
Ne meinaa alkaa leipomaan koppaa jo tiistaina.
- Nyt ensi tiistaina?
- Joo.
- Täällä?
- Mikä vika paikassa? Onhan pelastajat sit lähellä ainaki ja mä viihdyn täällä hyvin. Ootha sä viihdytysjoukoissa.
Tuu hei yököttää taas ens yönä.

- No niin. Voisimme aloittaa.
Sulkekaa silmänne. Koittakaa jälleen rentoutua ja unohtaa ympäristönne.
Haluan, että rentoudutte kunnolla... koko vartalo. Aloitetaan ylhäältä. Rentouttakaa leukanne. Lämpö valuu leukaperiinne... antakaa leuan valahtaa alas. Lämpö on nyt niskassanne... hartioissanne... tunnette, kuinka jännitys laukeaa... hengittäkää rauhallisesti... vatsan seutunne rentoutuu… lämpö siirtyy lantioille... lantionne rentoutuu. Reitenne lämpiävät... tunnette kuinka ne muuttuvat kevyiksi. Pohkeenne lämpiävät ja muuttuvat kevyiksi... lämpö on nyt jalkaterissänne. Varpaissanne. Jalkanne ovat lämpöiset ja hyvin kevyet... ne ovat niin kevyet, että oikea jalkanne nousee ilmaan itsestään...
- Kokeile vasenta. Se on jo valmiiks ylhäällä telineessä.
- Aloitetaan alusta...
Olette nyt täysin rento. Kun lasken kymmeneen, vajoatte uneen, jossa kuulette vain minun ääneni. Yksi... kaksi... kolme...

Olette nyt syvässä rauhallisessa unessa ja kuulette vain minun ääneni.
Palaamme lapsuuteen. Siihen hetkeen, kun kuulit ensimmäisen kerran isäsi kuolemasta... mitä näet?
-. .. mutsi istuu pöydässä...
- Itkeekö hän?
- Ei. Mä oon mutsin kaa yksin himassa. Mä kysyn siltä, et mis isi on...
- Mitä hän sanoi?
- Se sanoo et se on poissa.
- Miltä sinusta tuntuu?
- Ei paljo miltää.
- Etkö ole surullinen, kun isäsi on kuollut?
- Emmä tiiä. Se hakkas mua, ku mä en tykänny ruuasta. Mitä se kuo­lema o?

Menemme nyt päivään, jolloin isäsi haudattiin. Mitä nyt näet?
- Me ollaa kirkos... siäl on mun täti kans.
- Onko muita?
- Ei oo. Ei noi hautajaiset oo kai viel alkanu.
- Mistä aikuiset keskustelevat?
- Täti haluis avata viäl arkun mut mutsi ei anna... ne riitelee.
- Sanooko äitisi miksi arkkua ei saa avata?
- Joo. Se sanoo, et se on hautarauhaa, tai jotaan. Ei siin oo mitää kattomista.
- Oletko sinä nähnyt isäsi kuolleena?
- E.

Menemme nyt aikaan ennen isäsi kuolemaa. Menemme hetkeen, jolloin sinulla oli isän kanssa joku riita, tai isä oli sinulle vihainen.
- (itkua)
- Mitä on tapahtunut?
- Faija löi mua taas.
- Miksi hän löi sinua?
- Mä vitkuttelin ruokapöydässä ja mä sanoin, et toi ruoka o iha pahaa...

Menemme nyt hetkeen, jolloin sinulla on kaikkein hauskinta isäsi kanssa. Mitä nyt tapahtuu?
- Se toi mulle ilmapallon. Se on sininen. Mä olin aina toivonu just tollasta. Se on oikee makkarapallo. Ei se kyl leijjaile...
- Puhutteko te mitään?
- Mä leikin pallolla... pom.. pom... pom.... se lentää. Kato nyt se laskeutuu.
- Onko isäsi huoneessa?
- Ei. Se meni mutsin kanssa johki.
- Ulosko?
- Ää. Ne meni makkarii. Mä en saa mennä sinne mun pitää leikkii kiltisti.
Faija sanoo, et jos sänky kitisee ni siel sängy alla on joku mörkö joka kitisee siel. Sillo ei saa mennä makkarii. Mä tiän kyl, et ne jumppaa. Faija sano kerra ku mä kysyin. Ne oli ottanu alasti ittesä. Ei tuu hiki ku ottaa alasti ku jumppaa se sano.

Menemme nyt kanssasi sellaiseen hetkeen, kun isäsi kohteli sinua mielestäsi väärin. Mitä näet?
- (itkua)
- Mitä on tapahtunut?
- Isä löi mua taas.
- Miksi?
- (itkua) No ku mä olin ottanu sen maalia... (itkua) enkä mä ois ottanu mut ku broidi käski. Se tartti sitä. (itkua).
- Eikö isäsi tiennyt, että veljesi oli käskenyt?
- Ei.
- Mikset kertonut sitä isälle?
- Emmä oo mikää kantelupukki. Broidi sano, et se on kantelupukki, joka kertoo... eikä faija ees kysyny mitää. Se vaa kysy, et kuka o ottanu...(nyyhkytystä)
- Siksikö isäsi oli epäreilu?
- Joo.
- Eikö veljesi ollut epäreilu, kun ei tunnstanut käyttäneensä sitä maalia?
- Mä vaa halusi auttaa sitä ku se käski. Ja ku mult jäi se purkin kansiki auki.
Se sano, et siitä faija oli suuttunu... ku sen maali kuivuu.
- Onko veljesi sinulle yleensä kiltti?
- On se joskus ja joskus se kiusaa mua.
- Millälailla hän kiusaa?
- Se sanoo, et mä oon tyhmä tai jotaa.
- Sinähän olet neljä vuotta häntä nuorempi?
- Emmä tiä. Voi ollakki. Mä oon sen pikkubroidi.
- Leikittekö te paljon yhdessä?
- Ei. Silloku sill ei o kavereita se leikkii mun kans. Melkee aina sil o. Sit joskus iltasi jotaa. Se opettaa mulle judoo se sanoo. Se tekee mulle prokut ku mä juokse. Sit se vääntää käden selä taakse ja ei laske ennenku mä itken.
- Veljesihän käy jo koulua. Kuinka hän pärjää koulussa?
- Emmä tiä. Yks sen kaveri sano kerra sille, et onk se joku... joku pinko. Sillo hirvee hienot vihot. Mä sain kerra kattoo niit kaukaa, ku se teki läkei.
Menemme nyt siihen päivään, kun näit isäsi elossa viimeksi.
- Faija o lähöss aamul duunii. Sillo kaamee kankku, se sanoo. Mutsi huutaa sille.
- Missä isäsi oli töissä?
- Emmä tiä. Se o kai jossaa...
- Onko hänellä haalarit?
- Ei. Sill o haalari kai duunissa. Naapurin iskälläki o haalarit duunissa. Nyt sill o vaa semmonen takki.
- Mistä äitisi ja isäsi puhuvat, kun he riitelevät?
- Mutsi haukkuu isää juopoks, joksku huoripukis... se ei antanu mutsille rahaa ku se pyysi äskö. Se sano, et ei sil oo.
Mutsi sano et ei kai sul oo jos oot pistäny ne kurkusta alas... vaik emmä tiä. emmä ainaka pistä rahaa suuhu. Mä kerra nielasi yhe kymmenmarkkase ni arvaa sattuks kurkkuu.
Se tuli kyl sit pois. Ku mä oli kakalla. Potta vaa kilahti. Siit sen tiesi, et nyt se tuli. Ois ollu kiva nähä ku se siel veres liukuu sisällä. Tsiuuu… Mä vähä ihmetteli, ku se ei ollu menny tonne jalkaa.

- Kun kohta lasken kolmeen, siirryt johonkin lapsuutesi järkyttävimmistä tapahtumista. Katsot sitä ulkopuolisen silmin, se ei vaikuta sinusta mitenkään järkyttävältä nyt mutta näet selvästi kaiken.Yksi... kaksi... kolme... mitä näet?
- Mä oon yksin kotona. Mä makaan iskän ja äiskän sängyssä. On hämärää. Jalkalampus on valot ku ne jätti sen päälle.
Tuol kaapin alla on joku... joku musta eläin. Se liikkuu. Sillo kiiluvat silmät ja ne tuijottaa mua.
Broidi sano, et pitää uskaltaa mennä kattoo jos pelkää jotaa... mä en uskalla.
Mut sit mä uskallan, ku mä pelkää nii hirveesti, et mä ajatteli tappaa sen eläimen. Mullo palli kädessä ja mä meen sinne hiljaa. Mä oon kohta nii lähellä, et mä isken sen kuoliaaks... se onki kengät. Heh. Mutsin kengät oli kaapi alla.
Mä käännyn ja nään mun sängyn alta kurottuvia mustia pitkiä lonkeroita... käsiä. Ne yrittää vetää mua sängyn alle... mä hakkaan niitä pallilla mut ne ei välitä. Niitä tulee lisää koko ajan ja ne vetää mua sängyn alle... mä huudan... mä itken ja huudan ja hakkaan niitä pallilla mut ne ei välitä ne vaan vetää ja kiertyy mun jalkojen ympäri... ku mä oon iha sängyn vieressä mä hyppään äkkii sängylle. Ne ei seuraa vaa ne katoo johki.
Mä oon kauhusta jäykkänä. Mullo hiki mut mullo kylmä. Mä palelen. Mä en uskalla kattoo sinne sängy alle ku siel o ne lonkerot, vaik broidi sano, et pitäs uskaltaa. Kattokoo itte jos uskaltaa.
Mä kierryn peitteisii. Mä kääri itteni nyytiks. Meen iha peittoje sisää... käppyrää... sitä mä vaa odotan... et ne tulis kotii ja pelastas mut. Ei ne tuu. Mä kai sit nukahi. Emmä nää ku o pimeetä…

- Muistatko jotain muuta lähes yhtä järkyttävää? Jos muistat, katsot sitä taas yhtä ulkopuolisena kuin äskön. Lasken kolmeen ja kerrot mitä tapahtuu. Yksi... kaksi... kolme...
- Mä kävelen yksin pimees mettäs. Mä oon menossa turvepehkutehtaalle. Me lyötii broidi kanssa vetoo, et mä e uskaltas mennä sinne, ku siel kummittelee. Se sano nii.
Kuu paistaa mut mettä on nii korkee tos, et se ei paljo auta. Jotaa vaojuovii vaa sillo tällö näkyy polul. No näkyy toi polku. Mettä näyttää pimeeltä. Siel voi olla vaik karhu. Broidi oli nähny siel karhu. Se sano nii. Ja sudenki... Enoki sano kerra, ku se oli menos mettää, et mä en saa tulla sen perässä, ku siel o susihukka ja sit se sano, et sill on sitä varten kiikarikii mukana, et näkee hukat jo kaukaa. Must se kyl näytti iha pullolta…
Mä pelkää iha hirveesti. Mä tärisen mut se sano, et mä en uskalla ja mun on pakko näyttää sille. Se haukku mua paskahousupelkuriraukkikseks. Mä näytän sille, et mä en oo mikää paskahousupelkuri.
Mettäs näkyy jotaa hohtoo... siino niinku mustat silmät ja se hohtaa sellast vihreetä. Se o varmaa joku kummitus... mä lähe juoksee pehkutehtaalle. Mä juoksen, ku hullu... mä en uskalla kattoo taakke ku mä oo iha varma, et se seuraa mua. Mä kuolen jos se seuraa.
Mä juokse pehkutehtaalle ja siinn o semmone aukee paikka. Siinn o valosaa. Kuu valasee ja mä uskallan jo kääntyy. Ei siel mu takana ketää oo.
Mä tärisen pelosta. Mu jalat o iha veltot mä istun nurtsille huohottaa. Mä spidaan mut sitä ei saa kertoo broidille.
Mun tarttis vielä mennä tehtaasee ja ottaa sielt kouralline turvetta mukaa. Muute broidi voittaa sen vedon ja haukkuu mua taas.
Mä kerään voimia ja rohkeutta. Siin o iso oviaukko. Se on iha pimee sisältä. Jotaa valoo näkyy vastapäiseltä seinältä. Siel o toine ovi ulos. Sit siino jotaa ikkunoita. Ne o iha risat. Koko tehas o iha räsä. Me ei saatas leikii siäl ku se voi brakaa sano ukki.
Päivällä se o iha kiva leikkipaikka mut nyt se o täynnä kummituksii. Mä tiiän. Ne o sellasii vainajii, jotka o karannu haudasta, ku niille o tehty jotaa pahaa tai ne o ite murhaajii ja semmosii. Ne haluis murhata vielki jos ne vaa pystys säikyttää jonku hengiltä. Ne ei kyl pysty muuta, ku säikyttää sano broidi.
Mulle se riittää. Mä pelkää jo nyt iha hirveesti. Jos jokku tulis tossa ovella vastaa, ku mä otan tota turvetta mä varmaa delaisin siihe paikkaa.
Mut mä o päättäny ottaa ja mä otan sitä... ja sit mä lähe vetää... iha hirveetä vauhtii. Mä en enää pysähdy missää enne ku mä oon takasi tiellä... ja ukin luona turvassa ja mä heitän ne turpeet broidi silmille. Se tietysti suuttuu ja lyö mua. Sitä harmittaa, ku mä uskalsin...

- Lasken jälleen kolmeen kerro vielä joku järkyttävä tapahtuma lapsuu­destasi. Se ei järkytä sinua enää... näet sen ulkopuolisena ja kerrot minulle... yksi... kaksi... kolme...
- Mä oo yksi himassa. Mä nukun. Mut mä nään muka, et joku musta hahmo seisoo tos ikkuna vieres. Mä oon kasvot seinää mut mä näin muka sen äskö. Mä tunnen, et joku on siin huonees. Mä en pysty liikkuu. Mä oon iha jäykkä. Eväkää ei liikaha vaik mä yritän kääntyy ja kattoo kuka se o. On pilkko pimeetä. Mä pelkää hirveesti. Musta tuntuu, et se vois tehä mulle mitä huvittaa. Se voi vaik kuristaa takaapäin. Mä oon iha jäykkis. Otsa on hiest märkä. Mä yritän... sit se jännitys laukee ja mä käännyn... mut ei siel enää oo mitää. Se kai sit ehti haihtuu johki. Se ei ollu ihmine. Mä tiiän, et se oli siinä. Mä e uskalla enää nukkuu mä vaa tuijotan siihe kohtaa mis se oli ja katon, et hivaaks se tulla takas ku mä oon valveilla.
- Tuliko hahmo takaisin?
- Ei.
- Tunsitko hahmon?
- E.
- Voisitko arvella kuka se olisi voinut olla?
- E. Mut ois kai se voinnu olla vaik faija.
-Ja isäsi oli jo silloin kuollut?
-Joo.
-Pelkäsitkö, vai toivoitko, että se olisi ollut isäsi?
-Emmä tiä. Kyl mä studasin. Hirveesti. Jos se ois ollu vaik faija krabbikses, se ois voinnu vaik hakata mut.
-Kerro vielä yksi tapahtuma, joka lapsena järkytti sinua. Kun lasken kolmeen, olet tapahtumassa mukana sivusta katsojana. Yksi... kaksi... kolme...

-Me leikitään broidin kaa. Siin o sellane laatikko... puukirstu. Me on otettu siit kaikki kamat ulos. Mun pitää mennä sinne... sit broidi sulkee sen. Mä kuulen, ku se kääntää avainta lukossa.
Se o hirvee ahdas. Mä istun polvet koukussa ja pystyn tuski hengittää. Mä ajattelen, et mult voi loppuu vaik ilma siellä. Mä sanon broidille, et mä haluu pois sieltä. Se ei kuule tai se ei haluu vastata. Ei se avaa. Mä pystyn just ja just hakkaa nyrkillä sen kirstun kantee. Mä hakkaan ja huudan, et mult loppuu ilma.
Ulkopuolella o iha hiljasta. Se o voinnu vaik mennä vek. Se on menny vek ja jättäny mut tukehtuu tänne...
Mä ootan vähä aikaa. Sit mä rupee hakkaa nii et nyrkkii sattuu ja mä huudan nii paljo, ku kurkusta lähtee.
Ei kuulu mitää. Ulkopuolelta ei kuulu mitää.
Mä rupee itkee ja hakkaa iha raivona arkun kantta. Mä hakkaa ja hakkaa ja huudan ja itken. Mä oo iha pois tolalta.
Sit broidi avaa.
Mull o nyrkit veressä ja mä ryntää sen kimppuu ja hakkaan sitä naamaa ja mihi vaa saan osuman. Ja potkin ja koitan repii siltä silmät. Se vaa nauraa ja juoksee karkuu.
- ...
- Menemme ajassa taaksepäin. Siihen mukavaan aikaan, jossa haluat olla... kahdeksan, yhdeksän, kymmenen...
Me ollaan jossaan skutsissa. Kuulen juttelua...

- Mitä luulet. Kestääkö miehistö, kulkea tässä kuumuudessa läpi viheliäisen suoalueen?
- Saattaa olla raskasta. Kuulin illalla kaupungissa, että toinenkin tie Pyramidikaupunkiin olisi.
- Se kiertää vuoristoteitä ja sitten rannikkoa. Tiedät jo entuudestaan, että pieninkin etäisyys vuoristossa kertautuu moneksi, ennen kuin olemme perillä.
- Totta. Kuulin myös tarinan hirviöstä, joka aikoinaan asusti suolla.
- Pelkäätkö mahdollisesti kohtaavasi sen nyt?
- Enpä tietenkään. Minua toki kiinnostaisi nähdä alue, jossa hirviön kerrotaan vaikuttaneen. Tällaisen tarinan syntyyn on ympäristön, josta se kumpuaa, täytynyt tehdä kulkijaan melkoisen vaikutuksen tavalla tai toisella.
- Epäilen sitä karmeampaa tapaa. Suoalue osaa todella olla hankala, kun se sille päälle ryhtyy.
Kautta aikojen on suon halki kulkenut tie. Yhtä erinomainen alkujaan, kuin mikä tahansa azlanilainen pikatie. Se on vain kaikista teistä ränsistynein, koska sille ei tahdo löytyä kunnostajia.
Kasvusto levittäytyy ja valtaa tien. Samoin aikojen kuluessa esiintyneet lukuisat maanjäristykset ovat katkoneet tien huolellisesti laaditun perustan ja se on nykyisessä kunnossaan paikoin melkein mahdoton kulkea.
- Koska viimeksi olet käyttänyt sitä?
- Edellisellä matkallani. Viisi vuotta sitten.
- Silloin pystyt varmasti vertailemaan nykyisiä sääoloja silloisiin ja tekemään päätöksesi tien käytöstä.
- Ei se aivan noin yksinkertaista ole. Tielle on saattanut viiden vuoden aikana tapahtua kaikkea mahdollista. Mikäli sitä ei ole lähipäivinä, sanotaan vaikkapa eilen, juuri kuljettu, on se jo kasvanut umpeen niiltä osin missä se on umpeen kasvaakseen. Tielle kaatuu usein myös puita, jotka on raivattava pois.
- Kuulostaa mahdottomalta paikalta.
- Aivan. Kasvusto ei myöskään aina ole pelkästään sileärunkoista lajia, vaan usein jotakin piikkirunkoista lajiketta. Lisäksi suolla vainoavat mahdottomat syöpäläismäärät ja pensaistossa riippuvat käärmeet ja myrkylliset hämähäkit. Suosta nousevat kaasut saattavat käydä myös hengen päälle.
- Olisin jo valmis kiertotiehen.
- Mutta minä olenkin juuri itse valinnut oikotien. Onhan siitä menty aina ennenkin.

Olemme nousseet vaivalloisen taipaleen Autokhtonin kaupungista ylös vuo­ren harjanteelle ja eteemme avautuu kolmen tien risteys. Jatkamme suoraan menevälle tielle, joka ainakin näin alkuun ei juuri poikennut muista. Valtatieltä haarautuu lukuisia vaatimattomampia teitä eri vuoristokyliin, joten se on niiltä osin vilkkaassa käytössä.
Puolen päivää matkattuamme, näemme erään kallionleikkauksen jälkeen edessämme aukeavan vihreän meren. Se lainehtii silmän kantamattomin, vehrein lainein, yli koko näkyvissä olevan maan. Värikkäitä perhosia lepattelee tien yläpuolella edellämme, viestinä alueen runsaasta hyönteiskannasta.
Tie on jo kotvan matkaa enteillyt hitaanpaa kulkua. Se kasvaa jokaisesta mahdollisesta raostaan, kitukasvuista ohdaketta tai muuta rikkakasvia.
Ilma on muuttunut vuorisolan jälkeen huomattavasti kosteammaksi ja saa hien helmeilemään otsalla.
Sotilasjoukko näyttää kasvoiltaan väsyneeltä ja niinpä johtava upseeri pysäyttää kulun sopivaksi katsomalleen paikalle, jossa puro mahdollistaa hevosten juottamisen ja ruohoa kasvaa niiden syödä. Ravitsemme myös itsemme ja peseydymme puron raikkaassa vedessä. Se pulppuaa jostakin yläpuoleltamme syvästä kallion raosta, eikä ole vielä ehtinyt lainkaan lämmetä.
- Luonto hemmottelee meitä, ennen kuin asettaa meidät koetukselle itseään vastan. Naurahtaa upseeri kuivasti.
Tiedämme molemmat, että se olisi viimeisiä paikkoja naurulle.

Levänneinä jatkamme matkaa ja laskeuduimme askel askeleelta yhä alemmas vihreän meren syleilyyn. On käsittämätöntä, kuinka tie on ylimalkaan olemassa. Märkä ja useimmiten vetenä lainehtiva päivän hämärtävä metsä kietoo sen alleen. Sammal peittää tien. Missä puun juuri vain on vähäisintäkään sijaansa saanut, se kasvaa. Maanjäristyksen raottama tien pinta puskee usein eteemme puun, jonka pystyy vain vaivoin kiertämään, tai kaatamaan.
Puulajit ovat soisilla alueilla kasvavia ryteikköjä ja valloittavat kokoonsa nähden laajan alan maata, usein maanpäällä kasvavana juurakkona.
Tutustumme myös tiheikön eläinmaailmaan. Takanamme kulkeva sotilas karjaisee inhosta, pyyhkäisten niskastaan matelijan. Se oli pudottautunut tai pudonnut, jostakin yläpuolisesta lehvästöstä. Köynnöskasvit roikottavat kasvustojaan paikoin haitaksi asti.
Lintujen liverrys on kantautunut korviimme jo aamulla metsään tultuamme, mutta harvemmin saamme niitä nähdäksemme. Niiden elintila on valoisammassa, puitten latvaosissa. Laulu merkitsee nyt illan lähenevän.

- Tämä ei vielä ole edes aluetta, jossa kasvusto olisi mitenkään varsinaisesti vallannut tietä. Pahin on edessä. Valisti upseeriystäväni minua, odotellessamme kulun etenemistä raivaustöiden ajan.
Osan matkaa joudumme kulkemaan soihduin varustautuneena. Ei ehkä niinkään siksi, että emme eteemme nähneet. Suurempi syy oli ilman sumentaneet hyönteislaumat joita tuli ja savu karkoittivat. Hämärä on kuitenkin niin sankkaa, että on melkein mahdotonta väistellä tiellä lojuvia puolilahoja puun-runkoja ja tien murtumia. Myös alituisena harmaana parvena ympärillämme pyörivät hyönteiset kiusaavat hevosia, joita ei voinut kokonaan pitää tulen läheisyydessä tai peitettynä.
Olemme varustautuneet hyönteisverkoin, koska muutoin olo tässä helvetissä olisi käynyt yli sietokyvyn. Ne muutamat polttavat puraisut, joita olen saanut kärsittäväkseni, vettä juodessa verkon alta, ovat antaneet esimakua ympäröivästä todellisuudesta.

Talutan hevosta hämärää tietä. Tunnen yllättäen kylmän kosketuksen jalassa. Jotain kiertyy jalkani ympärille. Tartun siihen kädellä mutta en saa sitä irti. Luulen sitä aluksi käärmeeksi. Huudan upseeria apuun. Hän tempaisee miekkansa ja alkaa hakata ympärilleni kurottuvia kellertäviä lonkeroita. Niitä on ilmestynyt kymmenittäin, kuin tyhjästä.
Upseeri hutaa kauhusta sortuvalla äänellä.
- Se on lihansyöjäkasvi. Niitä ei pitäisi olla enää olemassa.
Kasvi on alkanut kiskoa minua pois tieltä viidakkoon. Upseeri on kutsunut myös joukon sotilaita katkomaan kasvin lonkeroita mutta vaikuttaa siltä, että niitä ilmestyy aina kaksi yhden katkaistun tilalle. Hevoset talutetaan kauemmaksi. Jostain syystä kasvi ei ole niistä kiinnostunut lainkaan. Tunnen kuinka lonkerot vetävät minua syvemmälle viidakkoon. Hämäryydestä huolimatta olen näkevinäni edessä pallomaisen kasvin keskustan, josta lonkerot säteittäin lähtevät. Sen keskellä on suuri, pitkähampainen suu ammollaan, odottamassa lonkeroissa tuskissaan kiemurtelevaa makupalaa.
Upseeri oli keksinyt, että polttamalla lonkeroita soihdulla, niiden kasvu tyrehtyy. Lonkerot alkavat harveta ja upseeri pääsee rinnalleni ja heittää viimein soihtunsa kasvin ammottavaan kitaan. Soihtu leimahtaa nesteen kohdatessaan ja kidasta kuuluu karmeaa korinaa. Lonkerot ympärilläni löystyvät.

Kylmät, piikikkäät lonkerot kietoutuvat Allonin ympärille ja alkavat vetää häntä yhä lähemmäksi kasvin ammottavaa kitaa.

Pääsemme hiestä märkinä ja mutaisina takaisin tielle, jolle lysähdän väsymyksestä puolikuolleena. Molemmilla on paljaissa ruumiinosissaan punaisia, rivimäisiä piikinjälkiä, hyönteisten pistojen kukittamana.

Johtavalla upseerilla on mukana aikamitta, jolla hän päättelee auringon painuneen mailleen ja päättää pysäyttää joukon yöpymistä varten.
Hevoset saavat heinää mukana kuljetetusta kuormasta, koska täällä ei niille olisi löytynyt kuitenkaan mitään syötävää. Paikoin voisi ehkä leikata tuoreita lehtiä, mikäli ne kasvavat riittävän alhaalla. Vettä ei niiden myöskään annettu juoda suosta. Oli nimittäin käynyt tapauksia, joissa hevonen oli saanut suovedestä kuoleman taudin, joko jonkun loisen muodossa tai muuten pilaantuneesta vedestä. Ratsut myös peitellään kattavin loimin yöksi, päätään myöten, jotta ne eivät vauhkoontuisi hyönteisten kiusasta.

Upseeri herättää joukon ilmoittamalla auringon nousseeksi. Kukaan ei pysty muutakaan väittämään ja sitä paitsi nukkuminen näissä olosuhteissa on pikemminkin tuskaa, kuin lepoa. Jokainen on valmis jatkamaan mieluummin matkaa.
Viidakon aamun tunnistaa myös huumaavasta lintujen laulusta. Ne tervehtivät nousevaa päivää, jossakin kaukana yläpuolellamme.
Lihansyöjäkasvin polttamat käteni ovat turvonneet lähes muodottomiksi mutta toistaiseksi ainakin hevosen ohjaimet pysyvät hyppysissä.

Päivän kuluessa, joutuvat sotilaat hakkaamaan veitsin tiemme lukuisten tiheikköjen lävitse. Kiitämme jumalia kohdatessamme paloaukeaman, jonka oli täytynyt syntyä talvikautta ennakoivien ukkosmyrskyjen aikana. Ja nimenomaan jossakin sen alkuvaiheista, koska rankkasade oli sen sittemmin, oletikin, tukahduttanut.
Tuli ei pysty tässä tiheikössä todelliseen raivoonsa, sillä oksiston helposti palava kerros on kovin ohut ja täynnä kosteaa lehvästöä. Paloaukeaa jatkuu useamman hetken kulkea ja saamme nähdä syvästi kaipaamaamme aurinkoa.
Palaneista puun jätteistä versoaa jo uusi metsä. Jokainen mustunut runko puskee joltakin korkeudeltaan uutta oksaa ja vedestä nouseva maatuneen juurakon kanta tai veden yläpuolelle kaatunut runko, viheriöi jotakin kasvillisuuden alkua. Metsä luo itseään.
Olen toki elämäni alun elänyt viidakon läheisyydessä mutta en ollut vielä koskaan aikaisemmin itse kulkenut tämän kaltaisessa ympäristössä. Kun se on joissakin vuoden vaiheissaan, se osaa olla todella kaunis. Valoisimmilta osin se kasvattaa lukuisaa kukka ja perhosmäärää. Samoin kirjavat linnut, jotka lentelivät sankkoina parvina, olvat kauniita katsella.

- Mitä ovat nuo kiviröykkiöt tuossa tien vierustalla? Kysyin vierelläni ratsastavalta upseerilta.
- Ne ovat matkalle uupuneitten hautoja. Mikään ei hänen ilmeessään kielinyt, etteikö asia voisi olla juuri niin kuin hän sanoi. Ihmettelen vain itsekseni mistä kaukaa kivet mahtoivat olla peräisin, sillä en ollut matkallamme juuri kivikoita tavannut.

Vajoamme kohta taas pimeyteen ja taistelu viidakon kanssa jatkuu. Kolmantena päivänä alkaa maa nousta ja kuivempaa ilmestyy tien laidoille. Samoin metsän valoisuus kasvaa ja muuttuu pikkuhiljaa kauniiksi vihreäksi. Se hymyilee meille ja mieliala koko joukon keskuudessa kohoaa.
Noustuamme rinnettä, pääsemme lehtivaipan ulottumattomiin ja sitä on mukava katsella jälleen yläpuolelta.