Myötä- ja vastamäessä

Jotain lapsilukuiselta työläisperheeltä jäi myös säästöön, koska he onnistuivat hankkimaan silloiseen Helsingin maalaiskuntaan kuuluneesta Tammelundista omakotitontin. Se on Kuukkasen perheellä ollut ilmeisesti ainakin vuodesta 1927 tai 1928 alkaen. Niiltä ajoilta löytyy nimittäin perhealbumista kuvia, joissa saunarakennus on jo pystyssä ja toimii kesämökkinä. Käsitykseni mukaan itse asuintalo on valmistunut lopullisesti vasta sodan päätyttyä, ehkä 1945. Heimo muistaa, että pitkälle 1950-luvun puolelle saunan takana kasvatettiin ruoan vahvikkeeksi ainakin yksi kesäsika ja kaneja oikein enemmänkin. Puutarhassa kasvoi Klaaran hoivissa perunan ja muiden tarpeellisten juuresten ohella myös omena- ja päärynäpuita.

Klaara-mummia täytyy kunnioittaa ja hattua hänelle nostaa. Paitsi että hän pyöritti suurta perhettä ja omakotitaloa puutarhoineen, hän tuntui kestävän ukin puolelta mitä tahansa.
Tämä oli aloittanut vanhojen toveripiirien tapaamiset
eläkepäivillään ja ne johtivat yleensä lasin ääreen Kallion
Viherkulmaan. Vierailut tihenivät iän myötä eikä joka
reissu suinkaan sujunut koko matkaa aivan kahdella jalalla.

Ukki ei ollut päissään aggressiivinen, päinvastoin. Jos mahdollista, hän oli vielä hiljaisempi ja sulkeutuneempi kuin selvin päin. Nousuhumalassa juttu saattoi luistaa, mutta jossain vaiheessa veto sitten loppui ja keskusteluista tuli yksisuuntaisia. Kertoman mukaan.
Perhepiirissä ukkia ei juuri humalassa nähty, en minä ainakaan. En edes nähnyt hänen juovan kotonaan. Ilmeisesti juomiseen liittyi sosiaalinen tilanne - kaverit olivat Viherkulmassa.

T.J. Kuukkasen perheen joulu vuonna 1930. Vasemmalta ylhäältä: Kalervo, Klaara, Väinö, mummi (isomummini) ja Toivo Johan. Alarivissä Viljo, Meeri ja Jenny.

Kyllä Tammelundin yrmy ukki joskus hymyili. Se oli vieno, vino kare huulennurkassa. Ehkä silmäkulmiinkin syttyi hymyryppyjä. Silloin voi olla ehdottoman varma, että hänellä oli siihen jokin hyvä syy.

Ukki oli kotonakin aina siististi pukeutunut.
Kun kerran nuoren vaimoni kanssa tulimme kylään, ukki oli jäyhänä jo istuutumassa nojatuolissaan, mutta ponkaisikin pystyyn, katosi makuukammariin ja tuli kraka kaulassa takaisin. Täytyihän sitä tyylikäs olla, kun vieraitakin oli paikalla.

Kävimme Tammelundissa viettämässä useampaa joulua, kun olin lapsi. Ukin ja mummin joulu oli perinteinen sukujuhla. Kylässä oli myös Savolaisten suuri perhe; tuolloin tosin vasta neljä lasta, mutta sittemmin kahdeksan. Pöytä notkui jouluruuista ja kaikki oli hyvin perinteistä ja kotoisaa. Kuusessa elävät kynttilät ja kauniit koristeet. Saimme nukkua jouluyön siskonpetissä lattialla, kaikki lapset.

Tammelundin huushollia pyöritti teräsmummo Klaara. Ukki hoiti niitä miesten töitä, joita jaksoi - jotain puutarhapuuhaa, klapien pilkkomista, silloin kun vielä klapiuunit olivat käytössä. Talvella lumenluontia, joka sekin tahtoi jäädä Klaaran harteille, kun ukilla oli muuta menoa Viherkulman suuntaan. Kalassa ukki kävi mielellään niin kauan kuin kykeni.

Tammelundin talo myytiin, kun mummi ja ukki eivät jaksaneet enää sitä ylläpitää. He muuttivat Wallininkujalle Kallioon. Seutu ei ollut heille vierasta. He olivat aikoinaan, ennen Tammelundiin muuttoa, asuneet Kolmannella Linjalla, tarkemmin sanottuna numerossa 15. Matka Viherkulmaan lyheni nyt huomattavasti. Läheisessä sijainnissa oli muutakin hyvää, Viherkulmasta löysi nyt paremmin kotiin. Ukki oli nimittäin alkanut tulla vanhemmiten viinapäissään hieman hajamieliseksi - veljeni poimi hänet kerran kyytiinsä Itäväylää hoipertelemasta, kun äijä oli kävellyt reippaasti ohi Tammelundin risteyksen. Bussilippurahat olivat ilmeisesti huvenneet Viherkulmaan.

Saimme Tammelundin perintönä vanhan peilipiirongin ja ukin itsensä tekemän työkalukirstun. Vaikka hän oli erittäin taitava käsistään - mallipuuseppä kun oli - kirstu oli tavanomaisen jäyhä ja yksinkertainen; sellaisenaan koruttoman kaunis. Se oli maannut kellarissa vuosia, mutta pestynä ja putsattuna se oli meillä ensiasunnossamme koristus. Piirongin maalasimme vihreäksi. Se ei ollut järkevää, mutta nuorina katselimme vain värin sopivuutta eteisen kangastapetteihin emmekä ajatelleet piirongin antiikkiarvoa.

Isäni arveli joskus, että ukki olisi tehnyt mallin Tammelundin
olohuoneen katossa roikkuneen valaisimen valuosiin. Näin saattoi tietysti olla, kait isäni sen sitten tiesi. Ukki oli kuitenkin ollut töissä Suomivalimolla, jonka tuotteet olivat raskasta metallia. Valimon valaisimia oli pääasiassa Helsingin puistoissa ja katujen varsilla, kauniita tolppalamppuja, jotka muistuttivat menneitten aikojen kaasuvalaisimia. Kait lamput aikanaan olivat kaasulla toimineetkin.