Elämää Helsingissä 1900-luvulla

Toivo J. Kuukkasen koulunkäynti jäi kansakouluun. Ajat olivat köyhässä torpparin perheessä ankarat ja lasten oli pienestä pitäen osallistuttava elannon hankkimiseen kukin kykyjensä mukaan. Varsinaiseksi työksi ei luettu kuin sellaiset, joista maksettiin palkkaa. Ensimmäinen maininta palkkatyöstä on, kun Toivo-poika oli kaksitoistavuotiaana töissä tukkimetsässä. Varsinaisen ammattiuransa hän aloitti puusepänverstaassa kisällinä. Tästä oli varmasti hyötyä tulevassa malliveistäjän
ammatissa, vaikka hän sanoo jääneensä ilman työtodistusta. Ammattitaito kuitenkin tarttui mukaan.

Avioituessaan 21-vuotiaana Klaaransa kanssa Toivo oli vielä tukkitöissä, mutta pääsi pari vuotta myöhemmin eli vuonna 1909 töihin Väinölän konepajalle Jyväskylään. Tässä yhteydessä hän liittyi myös sosiaalidemokraattiseen puolueeseen ja Jyväskylän Jokivarren työväenyhdistykseen. Sitten tuli muutto työn perässä Tampereelle. Siellä Toivo Kuukkanen liittyi Puutyöväen liittoon 1911. Järjestö viittaa tuolloisen työhön; ilmeisesti työpaikkana oli malliveistämön eli puusepänverstas. Tampereelta hän joutui muuttamaan Kotkaan metallimiehen hommiin, kunnes vuonna 1915 lähti
perheineen Helsinkiin. Tällöin hän liittyi Suomen metallityöntekijäin liiton jäseneksi. Sen liittovaltuustoon hänet valittiin ensi kerran vuonna 1918.

Helsingissä Toivo Johan aloitti mallipuuseppänä Kone- ja Siltatehtaassa.
Kaksikymmentä luvulla hän kertomansa mukaan oli välillä jonkin aikaa maaseudulla, ilmeisesti tilapäistöissä, kunnes pääsi vakinaiseen työhön Valimo Suomelle. Yritys tunnettiin myöhemmin nimellä Suomen Valimo tai Suomivalimo ja sen palveluksessa Toivo Johan olikin sitten malliveistäjänä noin 30 vuotta eli lopun työelämäänsä.
Suomen Valimo oli myös hyvä turvapaikka Lapuanliikkeen aikoina 1930-luvulla, koska siellä ei vainottu sosialidemokraatteja. Valimolaiset olivat kovasti ammattiylpeitä, joten ei riittänyt pelkkään Metalliliittoon kuuluminen, oli kuuluttava nimenomaan Valajien osastoon. Siitä piti luottamusmies Valjakka huolen. ”Ohi mun ison vatsani ei mene täällä kukaan”, kertoo Toivo Johan luottamusmiehen sanoneen.

Helsingissä kävi pian ilmeiseksi, ettei pelkällä palkalla pystynyt perheelle elantoa hankkimaan; leivälle oli saatava jatketta jostakin muualta.
Noihin aikoihin kaupunkilaisille tuli tarjolle Kumpulasta maata viljeltäväksi. Kuukkaset asuivat tuolloin ilmeisesti Mäkelänkadun kulmilla, joten matka ei ollut heille mahdoton. Toisaalta matkalla ei suhteessa nälkään ollut suurtakaan merkitystä. Niinpä Kuukkaset vuokrasivat oman puutarhapalstan Kumpulasta. Palsta oli heillä ahkerassa käytössä koko sen ajan, jonka he asuivat kaupungissa. Köyhälle työläisperheelle oli suuri apu kesällä viljellystä
ja talteen korjatusta sadosta. Viljelyn lisäksi T.J. Kuukkanen toimi Kumpulan siirtolapuutarhayhdistyksen ensimmäisenä taloudenhoitaja vuoteen 1927-1933.

Verkkosivuilta löytyy Kumpulan siirtolapuutarhan 75-vuotisjulkaisu, josta on poimittu seuraavat otteet:

sivu 8
"Ensimmäiset palstat vuokrattiin 1926 Vuonna  1924 alkoivat työt Kumpulan kaupunginosassa. Siirtolapuutarhaa varten oli varattu noin kahdentoista hehtaarin alue, mistä viljelyalaa on kahdeksan hehtaaria. Palstoja oli 268 ja ne olivat kooltaan 250–400 m2. Kaupunki teki alueelle perustustyöt, salaojituksen, käytävien rakentamisen, alueen aitauksen, vesijohtoverkoston ja yleiset istutusalueet. Ensimmäiset palstat vuokrattiin vuonna 1926. Siirtolapuutarhatoiminnan leviäminen vaati valistustyötä. Niinpä seuraavana kevättalvena 1927 järjestettiin Kaisaniemen koululla esitelmätilaisuus siirtopuutarha-aiheesta. Paikalla oli esitelmöimässä puutarhuri Aarne Hellman ja koko siirtolapuutarhaväen hyvin tuntemapuutarhakonsulentti Elisabeth Koch. Samaisessa tilaisuudessa perustettiin toimikunta, jonka tehtävänä oli valmistella Kumpulan Siirtolapuutarhayhdistyksen perustamista ja laatia malli yhdistyksen säännöiksi. Toimikunnanjäseniä olivat Hellmanin ja Kochin lisäksi kunnallisneuvos von Wright, rouva Hilma Koskinen, peltiseppä O.V. Suomela, malliveistäjä T.J. Kuukkanen ja osastonhoitaja Emil Sallila".

sivu 10
"Siirtolapuutarhapalstan tuotteista perheet saivat ruuan jatketta. Vuosi 1929 oli kiihkeän rakentamisen aikaa, ja Kumpulaan nousi lähes sata majaa. Ensimmäisille palstoille annettiin lupa rakentaa 6–6,5 m2puutarhamajat. Yhdistyksen jäsenmäärä oli 82. Yhdistyksen jäsenmäärä kasvoi tasaiseen tahtiin. Vuonna 1933jäseniä oli 179. Nykyisin yhdistyksessä on jäseniä kaikkiaan 331. Mökkejä alueella on 266.Kumpulan majat ovat kokeneet vuosien varrella muutoksia. Yöpymiskielto kumottiin alueelta 1929 ja samana vuonna annettiin lupa rakentaa majoihin avokuisti. Vuonna 1935 avoeteisten tilalle sai jo rakentaa keittokomeron. Sähköjä majoihin alettiin vetää sotavuosien jälkeen, ja seuraavan suvena, heinäkuun 27. 1927, pidettiin 60 ihmisen voimin Kumpulan Siirtolapuutarhayhdistyksenperustava kokous. Suoraan yhdistykseen liittyi 30 kokous-osallistujaa. Yhdistyksen ensimmäiseen toimikuntaan kuuluivat puheenjohtajana Aarne Hellman, varapuheenjohtajana K.Niininen, sihteerinä Emil Sallila ja rahastonhoitajana T.J.Kuukkanen. Muina jäseninä olivat Elisabeth Koch, E. Suvanto, R Pettersson ja Arthur Öhman. Kumpula kasvaa ja kehittyy vauhdilla. Vuonna 1928 Kumpulan Siirtolapuutarhayhdistyksessä oli jo 44 jäsentä"

Kaupungissa vuokralla eläminen oli kallista ja pian syntyi ajatus oman tontin hankkimisesta kaupungin ulkopuolelta. Tammelund ei kuulunut tuolloin Helsinkiin ja yhteydet sinne olivat aluksi hyvinkin hankalat. Tämä taas vaikutti tonttien hintaan.
Toivo Johan osti tontin joskus vuoden 1928 paikkeilla Ruonasalmentien varrelta. Nykyisen no:19 kohdalta. Ruonasalmentie ei ollut tuolloin kärrytietä kummempi.

Tontille valmistui omakotitalo mahdollisesti vuonna 1945
hartiapankkivoimin. Avustamassa olivat vanhemmat pojat, talkootyövoimana naapurit ja naapuriin muuttanut vävypoika Niilo Savolainen, joka oli ammatiltaan muurari.
Rakennusmateriaalina oli osin purkutavaraa ja muuta edullisesti saatua puuta. Ruosteiset naulat irrotettiin laudoista, oiottiin ja käytettiin uudelleen.
Omakotitalo sijaitsi kivijalan varassa kokonaan maanpinnalla. Talon alla tontilla oli pieni kallionnyppylä, jolloin talon lounaaseen osoittava kulma oli kallion laella ja koilliseen alalaitaan ja pohjoiseen jäi ihmisen korkuinen kellaritila. Sisäänkäynnin betoniset portaat nousivat
kaakosta idässä olevan pihan puolelta ja rinteen yläsuunnasta. Pihan toisella reunalla sisääntuloa vastapäätä oli saunarakennus, joka aikaisemmin oli toiminut asuttavana mökkinä. Saunassa oli oman lapsuuteni aikaan pieni saunakamari, jossa Meeri-täti asui kesäisin.

Ensin tultiin kylmälle lasiverannalle, jossa mummilla oli runsaasti huonekasveja. Muistan sieltä erikoisesti pieniä lyhtyjä muodostavan kukan ja kauniita vihreitä harsolehtiä kasvavan asparaguksen. Saatoin ihailla pieniä oranssinkeltaisia lyhtyjä eteisessä pitkät tovit. Lasiverannalta tultiin pieneen eteistilaan, jossa oli vasemmalla oven pielessä vaatenaulakko. Eteisestä johti ovet oikealle, pieneen kamariin, joka oli Meeri tädin käytössä talvisaikaan. Eteisestä vasemmalle tultiin keittiöön ja suoraan eteenpäin pääsi olohuoneeseen. Eteisestä pääsi myös kellariin lattialuukun kautta sekä vintille kapeita portaita myöden. Keittiössä oli alkujaan puuhella. Olohuonetta lämmitettiin pienellä klapiuunilla. Olohuoneesta oikealla oli ukin ja mummin makuuhuone.
Kaikki tilat olivat talvella lämpimät enkä muista koskaan palelleeni siellä niinä jouluina, jolloin me lapset nukuimme rivissä lattialla siskonpetillä.

Muistan aina ukin ja mummin luo mentäessä sen kodikkaan lämpöisen tuoksun, jota nykyään sanottaisiin tunkkaiseksi tai homeen hajuksi. Talossa ei kuitenkaan mikään lahonnut. Haju saattoi hyvinkin johtua tuohon aikaan yleisesti lämmöneristeenä käytetystä kuivatusta suoturpeesta.
Ruonasalmentien varrella, kivipengertä vasten, nojasi pitkään rakennustöiden aikainen betonilaatikko. Leikimme Aila-serkun kanssa sen alla ja päällä usein lapsina.

Vesi saatiin tontille kaivetusta kaivosta, jonka pohja päätyi kallioon. Kuivempina kesinä vesi oli vähäistä mutta kirkasta. Kun Ruonasalmentie sittemmin asfaltoitiin ja salaojitettiin, katosi kaivosta vesi täysin. Kaivoa syvennettiin hieman räjäyttämällä ja siihen valettiin pohja. Se toimi tämän jälkeen vesisäiliönä ja sitä täytettiin kaupungin toimesta aika-ajoin.

Toivo ja Klaara muokkasivat Tammelundin tontin viljavaksi ja
satoa riitti jopa Hakaniemen torille myyntiin ja saattoipa olla, että jo siirtolapuutarhankin tuotteita olisi myyty torilla rahan puutteeseen. Klaarahan ne sinne meni myymään käsirattailla Kulosaaren siltaa kolistellen ennen auringonnousua. Puutarhassa kasvoi normaalin
vihannestarhan lisäksi, kriikunoita, luumuja jopa päärynöitä, joita me lapset syksyisin kilvan puun alta poimimme. Päärynät olivat kooltaan soman pieniä mutta maistuivat ihan oikeille.
Pihassa olevan saunarakennuksen taakse oli perustettu pieni sikala, jossa parhaimmillaan taisi olla parikin possua kinkuiksi kasvamassa.

Kun vietin kesiä Tammelundissa, muistan vaarin etäisenä persoonana joka ei liiemmin lapsista piitannut. Lapset olivat kun niillä oli aina ollut tapana olla ja ne kuuluivat elämään ja sen itsestäänselvyyksiin. Usein hän istui nojatuolissaan vaitonaisena eteensä tuijottaen vaikka tupa olisi ollut täynnä vieraita. Hän puhui yleensä vain jos häneltä jotain kysyttiin; verkkaisella, rauhallisella, matalalla äänellä. Hän myös luki paljon ja Tammelundin tummanruskeaksi petsattu seinän
korkuinen kirjahylly oli täynnä kirjoja. En tiedä lukiko hän niitä kirjojaan läpi kuinka monetta kertaa. Ehkä hän haki kirjastosta uusia.